Saraakallion kalliomaalaukset

Kun kevät alkaa käydä tylsäksi, on aika etsiä lähiseudulta jokin mielenkiintoinen retkikohde ja suunnata päiväretkelle. Tällä kertaa kohteeksi valikoituivat sopivasti mökkimatkan varrelle osuvat Saraakallion kalliomaalaukset Laukaassa.

Lähtöpiste:  62°24'53.38"P,  26° 0'30.98"I (suunnilleen)  
Matka: 1km per suunta
Aika: 90min (kävelyyn 15min/suunta)
Nähtävää: kalliomaalaukset ja jylhät rantakalliot
Fasiliteetit: Ei mitään

Niin korkea kallio, ettei kuvaan sovi

Perille löytää navigaattorin avulla, kunhan varmistaa, että se ohjaa Saraaveden itärannalle Ränssintielle eikä länsirannalle ja siitä vesitse salmen yli. Moni sivusto nimittäin neuvoo katselemaan maalauksia jäältä tai veneestä käsin, mutta kesällä länsirannalle päätyessä useimmille voisi olla käyttöä varapäreelle.

Kalliomaalausten lähellä, Ränssintien oikealla puolella pusikossa on pieni parkkipaikka, johon mahtuu mukavasti neljä autoa kerralla. Korona ja aurinkoinen sunnuntai olivat saaneet ihmiset liikkeelle, ja saimme odotella pienen hetken että paikka vapautui. Tänne voisi toki pyöräilläkin, jos harrastuneisuutta riittää - Jyväskylästä kertyy matkaa 35km, josta kohtalainen osuus on hyväkuntoista pyörätietä, osa maantietä ja viimeinen viisi kilometriä hiekkatietä.

Jos rantaan laskeutuu liian aikaisin, pääsee hiukan kiipeilemään. Kuvassa tämänkertainen retkiseuralainen Otto.

Reittiä ei ole merkitty mitenkään parkkipaikalla, mutta perille löysi ihan vain tieltä poispäin johtavaa polkua seuraamalla. Polku johtaa ensin rannan lähelle kalliolle, jota seuraillaan pohjoiseen eli oikealle vielä muutama sata metriä. Komealla, 40-metriä korkealla kalliolla risteilee polkuja sekä ylhäällä että alhaalla, mutta yläreitti on selvästi mukavampi ja maastona hienompi. Koukkaismme alas kalliolta sopivan näköistä polkua pitkin, ja päätimme kulkea loppumatkan kallion alla maalauksia tähyillen. Rannassa joutui hieman kiipeilemään, mutta ei mitään, mistä peruskuntoinen aikuinen ei selviäisi. Myöhemmin alas pääsi  sellaistakin reittiä, joka oli vain jyrkkä, mutta jossa selvisi ilman käsienkin apua.

Jumalattoman vanha hirvi

Saraakalliolta on löydetty yhteensä kolminumeroinen määrä maalauksia, joista tällainen sunnuntaiseikkailija löysi omin avuin kourallisen. Kampakeraamisen kauden Jonnet ovat saaneet aikaan kohtalaisen kestäviä graffiteja, sillä Laukaan matkailusivujen mukaan vanhimmat maalaukset ovat 7000 ja tuoreimmatkin yli 3000 vuotta vanhoja. Maalaukset ovat korkealla seinämässä, sillä vesi on jääkauden jälkeen laskenut toistakymmentä metriä. Vanhimmat maalaukset ovat ylimpänä, tuoreemmat sitten alimpana.

Kikkailua vaativiakin kiipeilypaikkoja löytyi.

Maalausten lisäksi kallioilla on valtavasti hauskaa kiipeiltävää. Kalliomaalausosuuden lopussa on suoraan vedestä nouseva kallio, ja lyön vaikka vetoa, että siltä voisi kesällä hyppiä Saraaveteen. Pitäisi toki ensin sukeltaa alue ja varmistaa syvyys- ja kivitilanne. Muutenkin ranta näytti siltä, että kiviltä pääsisi kohtalaisen mukavasti pulahtamaan uimaan. Kallion päällä puolestaan on mahtava maisemapaikka vaikka tikkupullan paistoon - pitää vain muistaa ottaa sammutusvettä mukaan, jos motivaatio ei riitä hakemaan vettä 40 metriä alempaa rannasta. Tänään joku oman elämänsä eräjorma oli jättänyt nuotionjäänteensä kytemään, joten tallasimme sen sammuksiin enen kuin tuuli sai tilaisuutta kokeilla sen puhaltamista uuteen liekkiin.

Reitti sopii kenelle tahansa, joka pystyy kulkemaan jyrkkää polkua ja kapuamaan kenties satunnaisen polulle kaatuneen rungon yli. Rattailla tänne ei pääse, mutta matka on niin lyhyt, että onnistuu kyllä kärryiän ohittaneilta lapsilta ominkin jaloin, ainakin jos on sopivasti evästä houkuttimena. Aikuisen vauhdilla matkaan meni vartti suuntaansa, ja kallioilla hortoilimme suunnilleen tunnin. Nopeampi ehtisi varmaan katsastaa kuvat puolessakin tunnissa, mutta meistä oli hauska kiipeillä ja tutkia paikkoja vähän tarkemmin.

Saatanpa tulla suvemmalla uudestaan perheen, eväiden ja pyyhkeen kanssa.

Aamupäiväretki Kammarinmäen luolalle

Lähimetsän polut alkoivat kyllästyttää, joten etsin hiukan vaihtelua päiväkävelylle. Jyväskylän kaupungin verkkosivuilta luontopolkuja etsiessäni huomasin maininnan Kammarinmäen luolasta Jyväskylän Keltinmäessä, ja päätin lähteä kurkistamaan. Kaupunki tarjosi vain luolan nimen ja polun lähtöpisteen, joilla niilläkin löytää kyllä perille, mutta tässä tulee aavistuksen laajempi kuvaus, jonka perusteella luola löytyy varmasti.

Polun alkupää osoitteessa Ronsuntaipaleentie 86

Helpommin löydettävä pää polkua on karttapisteessä Ronsuntaipaleentie 86, kevyenliikenteenväylän varressa heti Keltinmäen liittymän jälkeen keskussairaalalta päin tullessa. Google maps ohjaa melko täsmällisesti oikein. Pyörällä pääsee alkupisteeseen asti tai kesäkelillä vaikka pitkälle metsäänkin, sillä polku on etenkin alkumatkasta hyvin leveä ja tasainen. Auton joutuu jättämään johonkin kauemmas. Leveää pääpolkua noin kymmenen minuuttia seurailemalla päätyy parinkymmenen metrin päähän luolasta, joka näkyy polun oikealla puolella.

 

Näin huhtikuisen takatalven kohdalla luolan takaseinää alas lirisee reilusti vettä, ja lattia on yhtä lammikkoa. Vain nuotiopaikka on kuivilla. Takaseinan kivihyllyille on helppo kavuta istumaan.

Luola on sileän, äkkijyrkän seinämän juurella, jota tekisi oikeastaan mieli yrittää kiivetä, mutta ilman kaveria ja liukkaalla maltoin mieleni. Seinämän päällä kulkee toinen pikkupolku, jota eteenpäin seuraamalla päätyy Kultalakintien päähän.

Maisemat Kammarinmäen luolalla eivät ole mitenkään ihmeelliset, mutta luola on mukava mauste metsäretkeen vaikka lasten kanssa. Polku on lisäksi niin helppo, että kesäkelillä tänne pääsee vaikka isorenkaisilla lastenvaunilla melkein perille asti.

Rotkoilua Ranskassa - canyoning Cramassouri

6/2019

Eteläistä Ranskaa tutkiessa vastaan ehti tulla monenlaisia rotkoja ja kanjoneita. Matkan loppupuolelle onnistuin järjestämään vielä toisen opastetun retken, tällä kertaa ilman lapsia. Mukaan lähti kälyni Anni, joka ei ollut päässyt Haute Jabronille kokeilemaan rotkoilua, mutta oli sen sijaan selvinnyt sujuvasti tahattoman jännittävästä omatoimiseikkailustamme Le Rieussecin kanjonissa. (Linkkien takaa löytyy kertomukset näistä.) Tämä retki sentään meni ilman suuria kommelluksia, vaikka se sisälsikin vatsanpohjassa tuntuvan "loppuyllätyksen".

Cramassouria komeimmillaan. Tästä hyppy!

Nimi: Cramassouri 

Sijainti: Etelä-Ranska, Nizzan lähellä. 43°56'0.38"P,   7°10'26.98"I

Ikäraja: Vaihtelee järjestäjän mukaan, 8-12v
Hinta 6/2019: 50e/henki (Les Piroques -retkenjäjestäjällä)
Kesto: Alle 3h (20min meno, 1,5h kanjonissa, 5min paluu + varusteiden pukemiset.)
Mukaan: Evästä ja kuivaa vaatetta (autoon), juomapullo, rymylenkkarit, uimapuku, käteistä retken maksamiseen.

Avonaista kanjonia matkan alkupuolella. Kuva: Danika Valade

 

Cramassouri on ilmeisen suosittu, koska se on aloittelijaystävällinen, sopivan lyhyt ja helpon kolmen vartin automatkan päässä Nizzasta. Löysimme parkkipaikalle helposti, ja siellä tapasimme oppaamme Robinin ja saimme tuttuun tapaan märkäpuvut, valjaat ja kypärät. Samassa ryhmässä oli myös viisi muuta, kaikki ensikertalaisia. Ajoimme vielä muutaman minuutin oppaan pikkubussilla ylävirran suuntaan, heitimme varusteet selkään ja laskeuduimme joelle jyrkkää polkua pitkin. 

 

Tässäkin kanjonissa aloituspaikka on helppo ja suhteellisen avonainen. Loiskuttelimme jonkin matkaa alvirtaan kivistä puronpohjaa kävellen ja harjoittelimme liukuasentoa pienissä liukumäissä. Melko pian meistä ohi hölkkäsi tuntuvasti kokeneemman oloinen ja raskaasti varustautunut ryhmä. Heillä oli tukevat varusteet ja reilun kokoiset pakkaukset selässä jokaisella. Parin mutkan jälkeen saimme heidät uudestaan kiinni: Kyseessä olivat paikallisen pelastuslaitoksen miehet, jotka olivat tulleet hakemaan kanjonissa jalkansa satuttanutta rotkoilijaa. Hetken kuluttua alkoi kuulua helikopterin ääntä, ja Robin kehotti meitä lisäämään vauhtia. Jos jäisimme liian lähelle helikopterioperaatiota, joutuisimme istumaan kallion alla suojassa roottorien ilmavirran irrottamilta murikoilta kunnes homma olisi valmis, ja se sotkisi aikataulut. Siispä sormet korviin ja pikamarssia alavirtaan.

Seinät kävivät jyrkemmiksi, ja pian edessä on ensimmäinen liukumäki. Niitä Cramassourissa on useita, ja ainakin alkupuolen liu'ut olivat selvästi Haute Jabronia aloittelijaystävällisempiä: Kun Haute Jabronin ensimmäisessä liukumäessä lasketaan sokkona mutkaiseen tunneliin, Cramassourissa mäki oli suorempi ja alas oli ainakin kohtalainen näkyvyys. Huomasin ajattelevani, että tämä olisi ollut lapsille huomattavasti mukavampi ensimmäinen kanjoni kuin Haute Jabron. Yhden liu'un alapuolella on tosin hieman kitsaasti uimarin pois päästävä pyörre. Robinin pyynnöstä laskin tämän mäen ensimmäisenä. Oppaan ohjeen mukaan en yrittänytkään uida, vaan annoin märkäpuvun pompauttaa itseni pintaan ja keskityin ponnistamaan seinästä vauhtia, ennen kuin vita imaisisi minut takaisin putouksen alle. Pääsin virrasta irti kertayrittämällä ja kiilasin itseni seisomaan seinien väliin. Robin lähetti toiset alas yksi kerrallaan, ja minun tehtäväkseni jäi odottaa käsi ojossa ja auttaa heidät yksitellen ylös pyörteestä.

Tämä putous piti ohittaa kielekkeen reunasta hyppäämällä. Kuva: Danika Valade

Kuka laskee ensimmäisenä? Kuva: Danika Valade

 Matkan varrelle mahtui hienoja kalliomuodostelmia, muutamia pieniä hyppyjä ja yksi parin-kolmen metrin loikka vesiputouksen vierestä. Siinä loikkapaikalle siirryttiin köydellä turvattuna, mutta se taisikin olla ainoa kohta, jossa valjaita tarvittiin. Aivan lopussa Robin sanoi meitä odottavan "yllätyksen" ja kysyi vapaaehtoista ensimmäistä laskijaa. Minähän se tietysti nostin käden pystyyn. Edessä näkyi liukumäen loiva alku, joka katosi kallion reunan taa. "Pidä jalat suorana ja itsesi tiukkana pakettina", Robin ohjeisti, ja tönäisi sitten minut liukuun. Seurasi pari metriä likumäkeä, joka muuttui yhä jyrkemmäksi - ja loppui sitten kokonaan. Putosin roiskeiden sokaisemana huomattavan pitkältä tuntuvan ajan alas, alemmas - ja molskahdin vihreään altaaseen. Kengät ja märkäpuku ovat onneksi armolliset tässä leikissä, eikä alastulo tuntunut juuri miltään. Käännyin katsomaan - liuku oli päättynyt ainakin kuuden metrin vapaapudotukseen. Ihan mahtavaa, ajattelin - ja heti perään, että onneksi, onneksi en ottanut lapsia mukaan! Hyvin meidän mukanamme olevat, ehkä 12-vuotiaat muksut näyttivät tosin mäestä selviävän, mutta omiani olisi voinut jännittää hiukan liikaa.

YLLÄTYYYYS!!!

Ison putouksen jälkeen jäljellä oli enää nyt jo helpon tuntuinen kahden metrin loikka alas seuraavaa putousta ja viiden minuutin kävely autoille. Olipa vain hauskaa taas! Rotkoilun pariin aion kyllä palata vielä monta kertaa. Ehkäpä ensi kesänä?

Seuraavaksi luvassa on joko hiukan lisää Gran Canariaa tai sitten Thaimaata, jonne suuntaamme tammikuussa 2020. Kuulumisiin!

Gran Canarian via ferratat

Kaktuksia ja autiomaata Berriel-kanjonin suulla

11/2019

Marraskuu tarjoili rapaa ja pimeyttä niin anteliaasti, että miehen patistamana otin äkkilähdön Kanarialle. Kuulemma siellä on muutakin kuin rantabaareja ja eläkeläisiä bingossa, joten saakoon mahdollisuuden, tuumasin. Pikaisella googlauksella löysin kourallisen via ferratoja eli kiinteillä otteilla ja kaapeleilla helpotettuja kiipeilyreittejä, joista olin saanut maistiaiset Etelä-Ranskassa viime keväänä. Niistä kirjoittelen tässä hieman lisää.

Pikaselitys, jos ferratat eivät ole tuttu konsepti: Via ferratalla kiipeäjällä on puolivaljaat, kypärä ja valjaisiin kiinnitettävä, kaksiosainen ferratasetti, jonka kahta karabineeriä sitten vuorotellen siirretään ylemmäs reitin kiinnityspisteissä. Ferratasetin varassa ei siis ole tarkoitus roikkua, vaan se on turvaväline. Mitään pitempää koulutusta ferratoiden kiipeämiseen ei tarvita, joten ne ovat mukava väliporras patikoinnin ja vuorikiipeilyn välissä.

Reissun käytetyin rekvisiitta

Lempiylitykseni, gate vault

Onnistuin saamaan muutaman päivän varoajalla mukaan tuttavan, jolla on kiipeilykokemusta. Pikaisen fb-huutelun tuloksena sain myös lunastettua itselleni heti seuraavana päivänä käytetyt valjaat ja via ferrata -kitin, jotka osoittautuivat reissun parhaaksi hankinnaksi. Kaupan päälle tuli mukava keskustelu, pikaperehdytys välineisiin, sekä ylimääräinen slingi reitillä huilimiseen. Kiipeilevä kulkuri kiittää - ja se slingi tuli todella tarpeeseen!

Ensimmäisen matkapäivän käytimme sukelteluun. Itse otin vain kokeilusukelluksen - ihan hauskaa, mutta PADI jää vielä odottamaan. Sain siinä kaveria toiselta sukellukselta odotellessa tehtyä tunnin parkourtreeninkin. Etelä-Euroopan kaupunkirakennustyyli tosiaan houkuttaa leikkimään!







Via Ferrata El Berriel eli Ferrata Extraplomix

Ensimmäiseksi suuntasimme Wikiloc-reittipalvelusta bongaamalleni El Berriel -nimiselle via ferratalle lyhyen automatkan päähän. Tai niin luulimme. Se valikoitui sijaintinsa (lyhyt automatka Maspalomasista), pituutensa (rapiat kolme tuntia) ja vaikeustasonsa (beginner/moderate lähteestä riippuen) perusteella. Perille oli kyllä helppo löytää selkeitä reittimerkkejä seuraamalla, mutta reitin alku olikin arvoitus. Löysimme oikealle seinälle kanjonin varteen, mutta siellä meitä oli vastassa kolme reittiä, joita ei oltu nimetty mitenkään. Niistä kaksi oli katkaistu ja ilmiselvästi poissa käytöstä. Kolmas näytti hiukkasen tiukalta ollakseen "moderate": Monta metriä ehkä 60 astetta negatiivisen puolella olevaa kattoa heti alkuun, eikä mitenkään liikaa jalkaotteita. Päätimme kuitenkin kokeilla. Jos alku onnistuisi, niin eiköhän sitten loppukin, tuumimme.

Oikeaa reittiä etsiessä tuli kurkattua muutamaan luolaan

Jälkeenpäin asiaa selvitellessä (eikä muuten löytynyt ihan ensimmäisellä googlauksella) kävi ilmi, että El Berrielin easy/moderate reitit olivat ne katkaistut, ja jäljelle oli jäänyt altaan syvä pää: Ferrata Extraplomix.

Tästä ylös...

Alku vaati pari yritystä, sitten sain ideasta kiinni. Käytin ahkerasti leposlingaa ja kaikkia muitakin mahdollisia apuja käsien lepuutteluun ja seuraavan askeleen suunnitteluun. Katto muuttui vähemmän negatiiviseksi ja sitten suoraksi seinäksi, jossa oli kylläkin niukanlaisesti jalkaotteita. Pidimme pikku juomatauon seuraavassa luolassa. Maisemat olivat kuin Arizonasta - punaisen ja tummanharmaan kirjavia, pystysuoria ja rutikuivia kallioita kaikkialla, ja auton kokoisia kaktusmättäitä niiden väleissä. Mieheltä lainatut hanskat olivat jo hiertäneet keskisormiin rakot, mutta minkäpä sille voi. Eteen ja ylös, siis.

Reitti jatkui jälleen negatiivisena luolan katon kautta. Seuraavalla suoremmalla seinällä käsiotteena oli välillä ketju, välillä kahvat, ja pian sen jälkeen hivuttauduimme seuraavalle isommalle tasanteelle. Haukkasimme evästä ja totesimme, että aikataulu ei tule pitämään. Aikaa oli kulunut reitin alun etsimiseen ja hitaaseen etenemiseen jo nyt reilusti kaksi tuntia, ja luvassa näytti olevan pikkuruiset köysitikkaat ja lisää kattokiipeilyä.

Isolta tasanteelta jatkoimme pienen pätkän helpompaa reittiä... joka loppui pian kuin seinään. Ei kaapeleita, ei otteita, ei mitään. Sen sijaan luolan vastakkaisella seinällä näkyi alkavan uusi setti otteita samalta korkeudelta. Puuttuiko välistä ehkä silta? Katosta roikkui kaapelinpätkä, mutta se oli kaukana ulottumattomissa. Jälkeenpäin selvisi, että siinä olisi pitänyt olla liaani, jolla heilahdetaan vastakkaisen seinän otteille. Liaanin hallintanaru kuitenkin puuttui, joten emme saaneet sitä käsiimme.

Umpikuja

Umpikuja oli onneksi helpossa paikassa, ja pääsimme peruuttamaan takaisin tasanteelle. Mutta mitäpä sitten tehtäisiin? Liaanin jälkeiselle osuudelle olisi periaatteessa voinut varmaan boulderoida ihan kallio-otteillakin - jos luolan pohja vain ei olisi jyrkästi kielekkeelle viettävää irtosoraa, jolle putoaminen päättyisi luultavasti liukuun reunan yli. Ei siis ylös. Entä alas? Ferratat ovat lähtökohtaisesti yksisuuntaisia, ja etenkin negatiivisten, jalansijattomien seinien laskeutuminen on melkoisen hankalaa puuhaa, joten sekään vaihtoehto ei houkutellut.

Kaverini siinä sitten harrasti simppeliä matematiikkaa, konsultoi vielä pelastusalalla olevaa tuttavaansa ja ehdotti, että pelaisimme varman päälle ja soittaisimme apua. Kenttääkin löytyi tällä korkeudella juuri ja juuri sen verran, että kaveri sai soitettua häkeen ja esitettyä kainon toiveen laskeutumisköyden toimittamisesta. "Ei vammoja, meillä on vettä ja ruokaa", kaverini kirjoitti häken whats appiin. Sitten istuimme alas ja valmistauduimme pitkään odotukseen. Lämpötila oli onneksi mukavasti hiukan yli 20 astetta, sää puolipilvinen ja pieni tuulenhenkäys piti enimmät hiet poissa iholta. Pohdin joutessani, kiipeäisivätkö palomiehet alakautta vai laskeutuisiko joku yläkautta tuomaan köyden.

Aikaa ehti kulua korkeintaan pari minuuttia, kun kuulimme kumeaa hurinaa. Joku pienlentokone viereiseltä kentältä ehkä?

Ei - vaan helikopteri.

Pelastushelikopteri.

Sillälailla. Tämä reissuhan eskaloituikin sukkelasti!

Keltainen pelastuslaitoksen kopteri kaartoi ohitsemme, ilmeisesti meitä huomaamatta. Vilkaisin seuralaistani. Olimme molemmat pukeutuneet hillityn värisiin vaatteisiin, jotka sulautuivat hieman tarpeettoman hyvin hehtaarin kokoiseen, mustan ja ruskean kirjavaan seinämän.

Mistä keksisimme merkinantovälineen? Olin pakannut vesipulloni pareo-huiviini, koska sen saa kietaistua mukavan napakasti vyötärölle kiipeilyn ajaksi. Kopterin ilmestyessä uudestaan näkyviin heiluttelimme pontevasti pareotani (joka muuten paransi jälleen johtoasemaansa kaikkien aikojen monikäyttöisimpänä matkatavarana).

Ilmeisesti meidät havaittiin, sillä kopteri pysähtyi etäämmälle ja meidät viittilöitiin matalaksi. Muistin ranskalaisen rotkoiluoppaamme sanat, kun hän Cramassouria laskeutuessamme hoputti ryhmäämme kauemmas pelastushelikopteria odottavasta retkeilijästä: "Roottorien aiheuttama ilmavirta pudottaa seinämiltä kiviä. Jos olemme liian lähellä, meidän pitää odottaa kielekkeen alla, kunnes operaatio on ohi".  Painuimme siis aivan kallion viereen kyykkyn väistääksemme mahdolliset putoavat murikat.

Aurinkolasit pitivät enimmät hiekat pois silmistä, kun katselimme miten helikopterista laskettiin palomies kielekkeellemme. Hidasta hommaa - pystysuoran kallion vieressä lentäminen vaatii tarkkuutta. Siinä hiekkapuhalluksessa ehti tulla ikävä vanhoja, sporttimallisia aurinkolasejani - miksi piti mennä juuri eilen ostamaan tavalliset, kun nopeat lasit suojaisivat hiekalta niin paljon paremmin?

Seuraavaksi kopterista laskettiin pussi, jossa oli kahdet nostovaljaat. Arvoimme kaverini ensimmäiseksi nostettavaksi, ja minä seurasin hetken kuluttua pelastuslaitoksen miehen kanssa perässä. Nykäisy, heilahdus, ja rotkomaisemasta aukesi uusia kulmia kopterin hivuttautuessa kauemmas kallioista.

Helikopteri?! Oikeasti?!

Siinä sitä sitten noustiin köyden varassa helikopteriin lihaksikkaan latinopalomiehen reisien välissä. Lomaelämyksenä sanoisin, että sellainen yhdeksän plus. Agentilliset musiikit vain puuttuivat.

Onpahan jotain, mitä vanhana muistella!





Pelastustilanteessa vähän kainostutti kuvata, mutta koska pelastushenkilökuntakin oli kesken nosto-operaation kännykät ojossa, napsimme diskreetisti sentään muutaman kuvan perhealbumeita varten. Paluulennon kruunasi, että pelastuskopterin asemapaikka oli lähempänä autoamme kuin via ferrata, joten saatoimme vain marssia tyynen viileästi helikopterikentältä autollemme ja hurauttaa majapaikan uima-altaille miettimään, että mitähän hittoa juuri äsken tapahtui.

Maassa jälleen

Selvittämättä jäi, olisinko jaksanut Extraplomixin loppuun asti. Taidan ajatella ihan egoani helliäkseni, että olisin.

Youtube-video Extraplomixistä (ei meidän kuvaamamme), jossa kiipeilyreitti näkyy hyvin, löytyy esimerkiksi täältä. Kohdassa 5:30 (noin) näkyy vaijeriliaani, jonka kohdalla meidän matkamme katkesi.

Via cordata Baviera, Ayacata

Kesken jäänyt via ferrata jäi kaivelemaan, joten seuraavana päivänä lähdimme hakemaan korjaavaa kokemusta: Helppo ja lyhyt reitti, ja periaatepäätös olla lähtemättä negatiivisille seinille. Bavieralle saaren jylhiin keskiosiin siis! Olin varautunut henkisesti kääntymään takaisin, jos näyttäisi yhtä kylmältä kyydiltä kuin Berrielin kanjonissa. Onneksi jo automatkan maisemat yksinään olisivat olleet vaivan arvoiset. Sääli, ettei ruskea kivi näytä kuvissa paljon miltään ja syvyysvaikutelmakin jää kameralla latteaksi, vaikka silmälle erämaa on henkeäsalpaava.

En olis mitään otteita halunnutkaan...

Ayacatan kylän kupeessa kulkevan Bavieran reitin summittainen alku oli helppo löytää, ja siinä oli muutamalle autollekin parkkitilaa. Varsinaisen polun löytäminen sen sijaan tuotti vaikeuksia: Lopulta jakaannuimme - minä rytistelin ryteikössä rinteen juuressa reitin alkua tähyillen ja kaverini etsi polun alkua maantieltä käsin. Polku on merkitty vain pienillä kolmen kiven pinoilla, mutta ne hoksattuamme päädyimme lopulta samaan pisteeseen rinteen alle. Kiipeilevän Kulkurin matkoilla jo perinteeksi muodostunut piikkipensaisiin eksyminenkin tuli samalla suoritettua.

Olimme nähneet vain lähteen, jossa Baviera kuvattiin via ferrataksi, joten oli pienoinen yllätys, että otteet puuttuivat kokonaan. Baviera on siis via cordata, jossa on vain varmistuskaapeli eikä lainkaan kahvoja. Ikään kuin pitkä boulderointireitti kaapelivarmistuksella siis. Tämäkään ei ihan vastannut mielikuvaamme ensikertalaisreitistä, mutta missään vaiheessa ei sentään tarvinnut soittaa pelastuspartiota paikalle. Vaijerista saattoi tarvittaessa ottaa lisäapuja, ja seinä oli melkeinpä koko ajan himpun verran positiivinen. Suurin osa kuumotuksesta olikin varmasti psykologista, mutta lisäjännitystä toi myös laavakiven ominaisuus murentua käteen, kun siihen tarttuu napakasti. Niinpä koputtelimme otteita etukäteen ja alimpana kiipeäjänä minä myös nyin heppoisimpia otteita irti ja heittelin niitä pois hämäämästä. Kiipeilykengistä olisi ollut tällä reitillä hyötyä, mutta napakoilla parkourtossuilla meni myös ihan kohtalaisen mukavasti.

Reitti päättyy kiipeämiseen halkeamaa ylös kallion laelle. Rinteen päälltä kohoaa vielä muusta seinämästä ylös- ja ulospäin kurottuva harjanne. Harjanteelle ei ole enää kaapelia, mutta se on helppoa kavuttavaa ja useamman metrin levyinen, vaikka molemmilla puolilla onkin suora pudotus. Harjanteen kärjessä on muutama rengas, joihin voi kiinnittyä valjailla siksi aikaa, että uskaltaa kiivetä seisomaan korkeimman nyppylän päälle. Uskomattoman mahtava tunne seisoa keskellä taivasta ja vuoria!

Alas tullaan aivan parkkipaikan ja pienen ravintolan kupeeseen jyrkkää polkua pitkin. Laskeutumiskelpoinen reitti on merkitty valkoisella maalilla, ja osa siitä oli mukavampi mennä sekä kädet että jalat kalliolla kuin pelkästään kävellen. Varsinaista kiipeilyä laskeutumisvaiheessa ei tarvita.

Via Bavieran huipulla on kerrankin tilaa hengittää!

Via ferrata Las Maguadas Ayacatan lähellä

Valitsimme kolmanneksi via Ferrataksi edelleen Wikilocin helpoimmalla luokituksella olevan reitin, se tuntui olevan meille sopiva. Las Maguadasin lähtöpaikaksi merkitty parkkipaikka parin kilometrin päässä Ayacatasta oli helppo löytää, mutta ferratalle johtavia merkintöjä ei ollut lainkaan. Löysimme kyllä selkeän polun, jota lähdimme seuraamaan, mutta melko pian se kääntyi jyrkästi alamäkeen. Jonkin aikaa alaspäin siksakattuamme päätimme kääntyä takaisin ja suunnistaa Google mapsin ja koordinaattien perusteella.

Päädyimme jälleen pujottelemaan piikkipensaiden ja kivenlokareiden välissä kallion alapuolisella rinteellä. Välillä kallioissa näkyi oransseja maaliläiskiä, joita paremman puutteessa seurailimme, mutta niiden järjestyksessä ei tuntunut olevan juurikaan järkeä. Aikamme kallion juurta kierrettyämme löysimme uran, jossa rutikuiva ruoho oli  tallautunut poluntapaiseksi. Parissa kohti oli myös muutaman pikkukiven kasoja. Ura kulki kallion suuntaisesti, joten arvelimme löytävämme ferratan sitä seuraamalla, oli se oikea reitti tai ei. Viimein polku kertakaikkiaan loppui. Hetken pyörittyämme löysimme reitin alun muutamaa metriä taaempaa. Se näkyi selvemmin takaisinpäin kävellessä kuin nenä menosuuntaan.

Jos ensimmäinen via ferratamme oli supervaikea ja toisesta puuttuivat kahvat, niin tämä täydensi sarjan: Kahvat kyllä löytyivät, mutta kaapeli puuttui. Ei se mitään, tuumasimme. Klippaamme vain itsemme kiinni kahvoihin kaapelin sijaan. Vähän enemmän käsityötä, mutta ihan yhtä turvallinen kuin kaapeliversio.

Railoa ylös Las Maguadasilla

Tämä reitti oli selvästi helpoin kiivettävä kolmesta käymästämme. Otteita oli melko sopivin välein sekä käsille että jaloille - ainakin jos on kutakuinkin keskimittainen. Minä jouduin 167-senttisen varteni kanssa välillä varvistelemaan ylettääkseeni seuraavaan kahvaan, ja toisinaan alempana kiinni olevaa karabineeriä oli vaikea ylettyä avaamaan, mutta enimmäkseen tasaista matkantekoa. Alkuosa matkaa kiivettiin railossa, jossa otteita oli molemmilla seinillä, mikä oli hauska formaatti ja mahdollisti maisemien ihastelun selkä kallioon päin.

Kokeneempi kaverini meni edeltä, ja hyvä niin: Kesken kiipeämistä nimittäin oli jätetty pieniä pätkiä ilman kahvoja. Ei koskaan pitkiä, ja käsille ja jaloille oli niiden kohdalla hyvin otteita kalliossa, mutta turvakiinnitysten kanssa ne aiheuttivat pientä aivojumppaa. Enimmäkseen onnistuimme taiteilemaan näistä kohdista ylös niin, että ensimmäinen kiipeäjä jätti toisen koukun kiinni alempaan askelmaan ja kiipesi virttämään itsensä kiinni seuraavaksi ylempään, ja jälkimmäisenä tulija sitten avasi alakoukun. Jälkimmäiselle kiipeäjälle sitten laskettiin slinga, johon kiinnittyneenä oli mahdollista avata itse oma alempi kiinnityksensä jo ennen kuin ulottui napsauttamaan itsensä kiinni ylemään kahvaan. Pari kertaa vastaan tuli kuitenkin sellaisiakin kohtia, joissa edellä kiipeävä kaverini joutui irrottamaan hetkeksi molemmat kiinnikkeet, jotta pääsimme etenemään.

Las Maguadasin huipulla on onkalo, johon ei ihan uskalla kiivetä

Huipulta oli jälleen upeat näkymät auringonlaskun puuteroimille vuorille. Reitin lopusta olisi ollut mahdollista jatkaa kallioita pitkin tutkimaan isoa luolaa viereisellä huipulla, mutta eteläisten leveysasteiden nopeat auringonlaskut tuntien päätimme jättää sen väliin ja etsiytyä sen sijaan takaisin parkkipaikalle ennen pimeäntuloa. Se oli hyvä ratkaisu, koska alastuloreittiä ei ole merkattu, vaan valikoimme tietä jyrkästi vettävällä kalliolla tallattujen ruohotupsujen ja silmämääräisesti lupaavilta vaikuttavien kallionkielekkeiden perusteella. Pienellä kiipeilyllä, hyppelyllä ja liu'uttelulla pääsimme parkkipaikalle varsin lyhyessä ajassa.

Sellaiset seikkailut tällä kertaa. Via ferrata -postaus venähti, joten jätän Gran Canarian muut edesottamukset toiseen kertaan. Ja se viimeinen kanjoni Ranskassakin odottaa vielä vuoroaan.

Laittakaahan siis blogi tilaukseen, hop!

Le Rieussec - epämiellyttävien yllätysten kanjoni

 No niin sitten. Huhhuh. Le Rieussec. Heti alkuun pahoittelen valokuvien vähyyttä, vaikka kuvauksellisista tilanteista ei ollut pulaa. Jouduin tekemään jo alkupuolella päätöksen sammuttaa puhelin säästääkseni akkua pelastushelikopterin hälyttämistä varten, joten kuvat jäivät ottamatta. Onneksenne olen kuitenkin loistava piirtäjä!

Kanjoni numero 4/5 kesäkuiselta Ranskan-retkeltämme. Tämä oli toinen ja luultavasti viimeinen rotkoiluretki, jolle seitsemänvuotias tyttäreni ikinä suostuu lähtemään. Ensimmäinenhän oli Haute Jabron, josta kirjoitin joitakin viikkoja sitten, ja jonka vesiliukumäet olivat melko lailla hurjempia kuin oppaamme antoi ymmärtää. Tämän toisen piti olla takuuvarma juttu - vähemmän vettä, enemmän tilaa reunoilla, omaan tahtiin ja omia reittejä etenemistä - mutta arvatkaapa oliko.

Ardeche-joki matkalla Vallon Pont d'Arciin

Yövyimme kaksi yötä viehättävässä Vallon Pont d'Arcin kylässä, jonka ympärillä on paljonkin houkuttelevia luontokohteita. Olin yrittänyt kaivaa netistä ohjeita läheiselle le Rieussecin kanjonin reitille, hieman laihoin tuloksin. Kasasin useammasta vihjeestä kokonaisuuden: Kiipeilyä vaativa mutta hauska reitti, joka voi myrskyllä/sateella tulvia vaarallisen nopeasti. Kivoja pieniä suvantoja ja vesiputouksia, joissa temmeltää. Ei kovin pitkä. Nämä tiedot olivat hieman riittämättömät, joten tässä oma, rönsyilevä koontini.

Nimi: Le Rieussec (omatoimisesti)

Alkupiste:  44°23'9.35"P ,   4°23'1.36"I (*Paitsi, että...)
Loppupiste:  44°23'18.81"P,   4°24'14.10"I  (*Paitsi, että...)
Matka:  2,6km
Aika: 2,5h (lasten kanssa)
Hinta: Omatoimisesti ilmainen, keväällä myös järjestettyjä retkiä välineiden kanssa muutamalla kympillä
Ikäraja (Kiipeilevän kulkurin suositus): Aikuisen voimat ja taidot omaaville, joiden päätä ei palele kiipeillä ja/tai hyppiä vaarallisissakin paikoissa. Omalla vastuulla.
Mukaan: Ainakin kastumista sietävät vaatteet, kastumiseen ja kiipeilyyn sopivat kengät, vettä, joku energiapatukka ja puhelin.

*... Alkupisteemme oli aika epämääräinen: Valitsimme suunnilleen sopivan kohdan hiekkatiestä, jolta lähtee joku polku oikeaan ilmansuuntaan. Meillä oli kyyti, joten auton siirtoa ei tarvinnut miettiä, ja google mapsin avulla löysimme kohtalaisen sujuvasti joen pohjan. Oikean kävelysuunnan päätteleminen kuivassa uomassa oli hieman hankalampaa, siinä kannattaa katsoa suosiolla älykartasta, ettei lähde ylävirtaan. Loppupäässä kanjonin suu on leirintäalueen reunassa, ja lähin piste, johon hakija pääsi autolla, oli leirintäalueen toisella puolella sijaitseva portti.

Internetin ihmemaassa löysin paljon kuvia, joissa le Rieussec on kuiva, sekä jonkin verran kuvia, joissa siinä on varsin reilustikin vettä. Arvelin, että kuivat kuukaudet ovat heinä-elokuustä eteenpäin, ja että kesäkuun alkupuolella vettä olisi juuri passelisti. Ei ollut. Jälkeenpäin löysin tiedon, että Rieussecissa on kunnolla vettä vain kevätsateiden aikana. Kesäkuussa löysimme vain muutamia leväisiä lammikoita, joista yhden yli oli pakko uida, mutta enimmäkseen kanjoni oli kuiva.

No niin. Virheistä kuulemma oppii, tästä virheestä toivottavasti joku muukin kuin minä. Näin me sen siis teimme:

Alkumatka on helponsorttista kävelyä polulla ja sittemmin kivisessä uomassa. Pikkuhiljaa kalkkikivipohjan kolot alkavat muuttua syvemmiksi: Ensin polven syvyisiksi, sitten vyötärön. Ne ovat kummallisen pyöreitä muodoiltaan ja äkkijyrkkiä reunoiltaan, ja tuntui kuin kävelisimme jättikokoisella, pöydänkulmalle kuivahtaneella emmentaalijuustolla. Välillä hyppelimme pienien kolojen ja onkaloiden yli, välillä laskeuduimme kulkemaan niitä pitkin. Maisemat eivät oleet erikoiset, mutta itse polku kerrassaan verraton! Lapset nauttivat tästä osasta retkeä kovasti, ja uskallan väittää että niin nautimme myös minä ja mukaan uskaltautunut kälyni Anni.

Anni ja emmentaalia

Hieman huomaamatta emmentaalin mittakaava kasvoi. Reitiltä alkoi löytyä yhä suurempia onkaloita, joihin laskeuduimme. Sitten vastaan tuli niin iso, koko reitin katkaiseva reikä, etten ollut varma pääsisimmekö takaisin ylös samaa tietä. Onneksi olimme kulkeneet jo aika pitkän matkaa ja eteenpäin oli hyvä näkyvyys. Siellä reikäjuusto näytti olevan hieman matalampaa, joten arvelin meidän lähestyvän reitin loppua ja uskalsin usuttaa retkikuntamme eteenpäin.

Nostelimme Annin kanssa lapset alas altaaseen ja ihastelimme rajaa, jonka vesi on korkealla ollessaan piirtänyt kalkkikiveen. Nyt vastaan alkoi tulla hiukan vettäkin, tosin sitä oli vain syvimpien monttujen pohjalla seisovina, mustina lätäköinä. Monissa niistä hyppi valtavia sammakoita ja kymmenittäin niiden pieniä jälkeläisiä. Rotkon seuraavassa mutkassa matalareikäisempi reikäjuusto loppui, ja yllätys yllätys - edessä oli lisää yksisuuntaisia laskeutumisia. Jatkoimme päättäväisesti eteenpäin, koska hei - taaksepäinkään ei pääse. Hyvin on pärjätty tähänkin asti, joten mikäs tässä, ajattelin. Eiköhän tämä kohta lopu. En tainnut ihan uskoa itsekään, sillä jossain näillä main totesin, että ehkä akun viittä viimeistä prosenttia ei kannata sulattaa valokuvaamiseen, ja suljin puhelimeni. Ihan vain varmuuden vuoksi...

Reitti muuttui tasaisesti hankalammaksi. Vaikeimpiin kohtiin oli joku ystävällinen sielu sutinut keltaisia tai vihreitä maaliviiruja reittimerkeiksi, mutta selvästi maalia säästellen. Käytän sanaa "reittimerkki" sen väljimmässä merkityksessä: Vaatimattomat maaliläntit osittavat karkeasti jonkin reittiehdotuksen suuntaan, mutta se ei tarkoita samaa kuin turvallinen, saati sitten helppo reitti.

Rieussecin gladiaattorirata huipentui koko kanjonin halkaisevan, helposti kolme metriä syvän emmentaalijuustonreiän äärellä. Se pienellä maalipurkilla varustettu henkilö oli niitannut tässä seinään koukun ja kiinnittänyt siihen solmuköyden laskeutumisen mahdollistamiseksi, mutta sijoittanut sen niin vinon ja liukkaan kohdan keskelle, ettei lapsia voinut viedä sinne edes aikuisen avulla. Onkalon pohja peittyi seinästä seinään mustaan veteen, jonka syvyydestä ei ollut tietoa. Kiipesin alas ihmettelemään tilannetta. Polvisyvää, eli hyppääminen ei ollut vaihtoehto. Aikani päätäni raavittuani totesin, että siedettävän turvallisia vaihtoehtoja oli tasan yksi. Sitten piti enää testata, oliko se käytännössä mahdollinen.

Tätä pitää hieman selittää, sillä luontoäiti oli varmasti ottanut vähintään seitinohuet päivä-Cerseit kyseistä paikkaa muotoillessaan: Aivan ison onkalon vieressä on nimittäin pienempi, ehkä metrin halkaisijaltaan ja alle kaksi syvyydeltään oleva hiidenkirnu, jonka on kovertanut keväisin veden pyörittämä kivenmurikka. Pohjalla ei kuitenkaan ole murikkaa, sillä lopulta murikka on kuluttanut muutaman sentin paksuiseen väliseinään aukon ja kolistellut vapauteen. Kiitos sille ja hyvää matkaa, sillä tämän täsmälleen pyöreän, sileäreunaisen oravankolon läpi on juuri ja juuri mahdollista tunkea hoikka kaksitoistavuotias. Ensin vain lasketaan lapset käsistä roikottaen kirnuun ja alapuolella sitten toinen aikuinen estää heitä rojahtamasta pää edellä rutakkoon. Ta-daa! Kukaan ei kuollut!

Hiidenkirnu ja oravankolo

 Tämän puzzlen jälkeen homma jatkui samanlaisena. Yhden kerran jouduimme uimasilleen mustaan, kylmään ja leväiseen veteen, ja toisen kerran kiipesimme korkeaa mutta ei mahdottoman vaikeaa kalliota alas kiinteän köyden avulla. Kerran otin ilmasta kopin putoavasta lapsesta, välillä kiipeilimme seinämässä olevasta puolipallon muotoisesta onkalosta toiseen päästäksemme etenemään.

Kallioiden onkalot ovat älyttömän hienoja ja niissä olisi hauska seikkailla enemmänkin, JOS ei tarvitsisi jatkuvasti miettiä, saako stressaantuneen seurueen ehjänä pois etukäteen hehkuttamaltaan reitiltä. Syyllistymään ei onneksi ehtinyt ennen kuin jälkeenpäin, oli sen verran intensiivinen kokemus.

Viimein joenpohja käy leveäksi ja verrattain helppokulkuiseksi (vain isoja, pirunpeltomaisia lohkareita) ja pullauttaa kulkijat leirintäalueelle. Jälkiviisaana voisin sanoa, että ainakin omatoimiretkeilijän kannattaa lähteä tänne mieluummin ylä- kuin alavirtaan, sillä silloin takaisin kääntyminen on helpompaa. Sitäpaitsi ylöspäin kiipeäminen on helpompaan kuin alas. Aikuisten kesken kiipeillen olisin osannut nauttia enemmän ja kevätsateiden aikaan, canyoning-varusteilla tämä on varmasti oikein mukava perhereitti, mutta kuiviltaan ja keskenään lasten kanssa raja jännän ja vaarallisen välissä ylittyi reilusti.

Noin. Nyt voitte heitellä minua Huono Äiti -pisteillä, mutta tulipahan tehtyä.

Kanjoni numero 5/5 eli Cramassouri olikin sitten aikuisten retki, mutta siitä enemmän toisella kertaa.

T: Kiipeilevä Kulkuri

Le Toulourenc, valkoinen kanjoni

Katkennutkin karahka puhkeaa lehteen, kun paikka vain on tarpeeksi komea

Toulourenc on joki, joka virtailee paikoitellen kauniiden, valkoisten kalkkikivikallioiden läpi. Halusin ehdottomasti päästä tutkimaan sitä kesäisellä Ranskan matkallamme ja tungin sen puoliväkisin aikatauluun siirtymälle Régussesta Vallon Pont'd'Arcille. Seitsemänvuotias lähti mieluummin katsastamaan Avignonin paavinpalatsia mummon ja tädin kanssa, joten koukkasimme tekemään pienen jokikävelyn kolmestaan miehen ja 12-vuotiaan kesken. Koska tiet olivat pieniä ja kiharia, mutkaa tuli jonkin verran - mutta kannatti! Ihana paikka viettää lämmintä päivää patikoiden, kiipeillen ja pulikoiden. Sitäpaitsi ajoreitti on hauska ja maisemat Ranskan maaseudun tapaan viehättäviä.

Lähtöpiste eli sinikaiteinen silta ei näytä vielä kummoiselta

Faktat:

Sijainti: Etelä-Ranska, Bridge Toulourenc, 44°12'54.09"P   5°12'49.92"I
Ikäraja: Ei ikärajaa, mutta maasto on hankalaa ja vaatii kiipeilyä
Hinta: Ilmainen (omatoimikohde)
Kesto: vajaa 3h (meillä)
Mukaan: Kasteltavat lenkkarit, uimapuku, evästä ja juomavettä, aurinkovoidetta, kuiva vaatekerta autoon odottamaan

Löysimme paikan navigaattorin ja kartan avulla ilman suurempia kommelluksia. Ilmeisesti loiskuttelukelpoista reittiä olisi noin yhdeksän kilometrin verran, josta osa on tämän sillan ala- ja osa yläpuolella laakson varrella. Me suuntasimme tällä kertaa ylävirtaan. Koko reitin kulkeakseen kannattaisikin varmaan aloittaa seuraavalta sillalta alavirran suunnalta. Pitääpä käväistä tutkimassa sekin puoli, jos joskus vielä eksyn tuolle suunnalle!

Noin kilometri sillan eteläpuolella on pellonlaidassa parkkipaikka - ymmärrettävästi sillalle ei voi pysäköidä. Alueella ei ole minkäänlaisia vessoja eikä itse kanjonissa ole kovin montaa sopivaa puskaa, joten parkkipaikan viereisen metsikön tarjoamaa näkösuojaa kannattaa hyödyntää. Parkkipaikalta voi kävellä sillalle tietä pitkin, mutta yhtä hyvin tehdä kuten me ja hypätä jokeen jo tässä.

Vesi oli kesäkuun alkupuolella lähteideni mukaan "aika kylmää, joten kannattaa mennä hellepäivänä". Sää oli aurinkoinen mutta elohopea kipusi vain nipin napin yli 20-asteeseen. Hiukan hirvitti, että paleltuuko meiltä nilkat, mutta rohkeasti jokeen vain. Olo oli varsin suomalainen, kun totesimme veden olevan erinomaisen sopivasti uimalämmintä eli nahka-anturilla arvioiden ainakin 21-22-asteista. Hyvä hyvä!

Olin hiukan miettinyt, että viitsinkö kastella kenkiä vai menenkö paljain jaloin. Näin jälkiviisaana voin sanoa, että tukevat, kastumista sietävät vaellussandaalit tai lenkkarit ovat EHDOTTOMASTI tarpeen. Vaikka kivet ovat sileitä, niiden muotoon tottumattomat jalkapohjat kipeytyvät yllättävän nopeasti. Vaikka tykkään paljasjalkailla, vannon lämpimällä säällä rotkoillessa ja jokikävellessä pitäväpohjaisten sandaalien nimeen. Kylmemmässä vedessä umpikenkä on lämpimämpi. Tällä kertaa onneksi olin sen verran aikuinen, että olin lähtenyt niillä kengillä.

Ensimmäinen syvempi kohta tiesi paidalle lähtöä

Ensimmäisen kilometrin matkalla näimme useita muitakin patikoijia, mutta ei mitenkään tungokseen asti. Sen jälkeen väki harveni entisestään, ja saimme enimmäkseen pitää Valkoisen Kanjonin itsellämme. Aluksi kuljimme paidat ja shortsit päällä, lahkeiden kastumista vältellen. Melko nopeasti shortsit sullottiin kuitenkin reppuun, ja ensimmäisen syvemmän kohdan tullen paidat saivat tehdä niille seuraa.

Le Toulourencin vesi on kirkasta ja enimmäkseen matalaa. Alkumatkasta kahlailimme loivien rinteiden välillä korkeintaan pohkeen syvyisessä vedessä mukulakivipohjalla, joka on muuten helppokulkuisempi kuin voisi kuvitella. Ei siinä nyt juosta tee mieli, mutta kivet istuvat mukavan tiukasti toistensa lomassa eikä askeliaan tarvitse sen kummemmin varoa. Kevyt vastavirta ei pahemmin hidasta aikuisen kävelyä, mutta pikkukoululaisen tai sitä nuoremman tassu alkaisi varmaan painaa tavallista nopeammin. Pitemmällä rotkossa on muutama lyhyt kohta, joista aikuinen selviää kyllä kahlaamalla, mutta 140-senttisellä meni jo uimahommiksi.

 

Syvemmässä vedessä sai jo vähän miettiä mihin astui, ettei virta keikauttanut repunkantajaa uimasilleen

Ylempänä rotkon varrella vastaan tulee leikkimökin kokoisia murikoita. Varsinaista polkua ei ole, vaan etsimme kukin mieleisemme reitin niiden yli tai ympäri. Kalkkikivi on miellyttävän pitävää kengänpohjan alla, joten matkan lohkareosuudet olivat hauskaa loikkimista ja kipuamista.

Tasohyppelyä

Olimme suunnitelleet kävelevämme kanjoniosuuden yläpäähän ja palaavamme sitten rotkon oikeaa reunaa kulkevaa polkua takaisin sillalle. Aikaa oli kuitenkin kulunut jo reilusti puolitoista tuntia, eikä polkua näkynyt. Vastaan tuli perhe, joka osasi kertoa että polulle on vielä "jonkin matkaa". Tällä informaatiolla, hieman jo väsyneinä, päätimme luovuttaa ja kääntyä alavirtaan.

Olin aika pettynyt, koska saman reitin kulkeminen kahteen suuntaan on aina ollut minusta tylsää. Taas vaihteeksi tuli osoitettua, että olinpa ruhtinaallisesti väärässä, sillä tässä tapauksessa alavirtaan palaaminen oli erinomainen päätös: Myötävirta sai askeleen tuntumaan kevyeltä ja lohkareiden välissä virtaavia minivesiputouksien alapuolisiin syvänteisiin loiskahtelu osoittautui etenkin minun ja pojan mielestä parhaaksi viihteeksi aikoihin. Pääsimme jopa hyppimään syvänteeseen kelotukin päästä! Jos pitäisi valita ylä- tai alavirtaan kulkeminen, niin alavirtaan on selvästi hauskempaa.

Paluumatka taittui menomatkaa nopeammin: Sillalta laskettuna seikkailimme ylävirtaan reilun puolitoista tuntia, alavirtaan ehkä puoli tuntia vähemmän. Le Toulourencin tutkimisen jälkeen jaksoi varsin mainiosti istua taas pari tuntia autossa, etenkin, kun ostimme suoraan viljelijältä ison annoksen herkullisia mansikoita evääksi.

Molskis!

Tälläkin retkellä sattuma laati parhaat päätökset. Seitsemänvuotiaalle retki olisi varmaan ollut liian rankka (tai olisimme joutuneet kääntymään vielä aikaisemmin takaisin), joten suunnittelematon kolmen hengen kokoonpanomme toimi kuin suoli viimeviikkoisen katkarapumajoneesin jälkeen. Rotkon maisemat olivat sen verran vaihtelevia, että aiemmin takaisin kääntymällä olisi jäänyt hienoja paikkoja näkemättä. Paluumatka rinteessä polkua pitkin olisi ollut sekä rankempaa, kuumempaa että tylsempää, joten puolipakotettu käännöksemme takaisin oli nappi ratkaisu sekin. Olisi jäänyt koskipaikoissa temuaminenkin tekemättä, ja se jos mikä olisi ollut sääli.

Mitä enemmän näitä blogitekstejä kirjoittelen, sitä selvemmin huomaan, että reissussa pitäisi tajuta jättää enemmän sattuman varaan. Yleensä sillä tavalla tuntuu tulevan vähintään yhtä onnistuneita sattumuksia kuin suunnittelemalla. Tai ainakin mieleenpainuvampia. Jos vaan malttaisi, pitäisi ruveta testailemaan sellaista matkustustapaa, että katsoo jonkin hienon paikan, varaa ihan liikaa aikaa ja varusteita ja höhhäilee sitten matkalla ja kohteessa ympäriinsä oikein antaumuksella.

No. Siinäpä oli viimekesäisen Ranskan-matkamme kanjoni numero 3/5. (Verdon kanjonista on useampikin postaus: Rauhallisesta melontaretkestä lasten kanssa ja koskimelonnasta kumikajakeilla sekä vaelluksista Sentier Martelilla ja Sentier Imbutilla. Kanjoni numero kaksi oli Haute Jabron, jonka laskeuduimme köysien ja märkäpukujen kanssa) Jos aion käydä nämä läpi kronologisessa järjestyksessä, niin kanjoni numero nelonen tekisi melkein mieli jättää väliin. Se oli sellainen seikkailu, että menetän kyllä kaikki Hyvä Äiti pisteet, mitä olen vaivalla yrittänyt raapia kasaan...

P.S.  Muista ottaa Kiipeilevän Kulkurin päiväkirjan  tilaukseen, niin tulevat seikkailut eivät pääse livahtamaan ohi silmien! Aloittelen instatilinkin kanssa hiljalleen, joten ota kiipeilevakulkuri seurantaan sielläkin.

Melontaretki Verdon kanjonin suulla

Kirjoitin aiemmin, että halusin kulkea Verdon-kanjonista niin suuren osan kuin mahdollista, joten otetaanpa tähän väliin lyhyt postaus sen projektin viimeisestä osuudesta. Taustaa ja maantiedettä tulee seuraavassa kappaleessa. Skippaa jos ei kiinnosta. 

Aloitimme urakan pyöräilemällä kanjonin yläpäässä olevalta padolta Castellanen viehättävään pikkukaupunkiin huhtikuussa 2019. Castellanesta seuraavat parikymmentä kilometriä Point Sublime - nimiseen jokien yhtymäkohtaan taitoimme kumikajakeilla reippaassa virrassa ja välillä koskissakin meloen (siitä voit lukaista täältä). Point Sublimen ja Estellier-kävelysillan välin (16km) patikoimme ylävirtaan Sentier Martel -nimistä maisemareittiä muutamaa päivää myöhemmin (Martelista tarkemmin täällä). Estellier-sillalta eteenpäin Sentier Imbut -nimiselle vaellusreitille ehdimme vasta palatessamme Verdon kanjonille kesäkuussa 2019. Imbut on hiukan hankalampi, mutta antoisa patikka (Sentier Imbutin postaus), mutta sen päätepisteessä Verdon-joki sukeltaa kallion sisään, eli sen seuraamiseen tarvittaisiin kidukset. Kun joki pulpahtaa taas pintaan, edessä on suojelualuetta, mutta viimeiset kilometrit ennen St. Croix -järveä ovat suosittu melontakohde. Sinne olimme siis suuntaamassa nyt, kun kaikki muut turistille mahdolliset osuudet Verdon kanjonista oli valloitettu.

Tässä kohti pitäisi olla kiva ja simppeli kartta, jossa yllä luetellut nimet olisi selvästi merkittynä. Paras mitä jaksan nyt järjestää, on tämä linkki sellaiseen karttaan. Tai sitten voit katsoa Googlesta.

Ajelimme majapaikastamme Régussesta päiväretkelle kanjonin suulle. Tiesin, että kohde on suosittu, mutta toivoin että kesäkuussa ei vielä olisi mahdotonta ruuhkaa. Meinasimme ajaa ohi parkkipaikasta - sinne kääntyy huonosti merkitty pikkutie jyrkähköön alamäkeen juuri ennen Pont du Galetasia, Galetasin siltaa. Auton sai mukavasti varjoon parkkiin. Jouduimme hetken etsiskelemään kanootteja vuokraavaa hekilöä - mitään kojua ei ollut ja olimme tulleet hitusen ennen vuokraamon aukeamista, mutta nyt en kuollaksenikaan muista oliko se 10 vai 11 aamupäivällä. Joka tapauksessa, kannattaa tarkistaa aukioloajat jos aikoo melomaan kovin aikaisin. Jälleen, paikalta ei löydy minkäänlaista kioskia tahi vessaa, joten metsän reunan puskat saivat taas lannoitusta.

Parkkipaikka oli hiekkarannalla aivan joen suulla.

Olimme hoksanneet varata käteistä kanoottien vuokraan, joten se hoitui helposti. Myös seitsemänvuotiaalle löytyi sopiva liivi ja lapsille hiukan lyhyemmät melat. Turistikanootit ovat erittäin vakaita, joten niillä pääsee turvallisesti eteenpäin, vaikkei olisi ennen melonutkaan. Virta on hyvin rauhallinen, eikä melominen vaadi sanottavammin ponnistelua. Kanoottiranta näytti myös vallan kelvolliselta uimarannaksi, mutta emme jääneet tällä kertaa pulikoimaan. 

Melojille sallittu matka ennen suojelualueen alkamista on vain pari kilometriä, joten pienimmätkään eivät ehtineet kyllästyä. Puolentoista tunnin kanootin vuokra-aika riitti helposti. Reittiä reunustavat Verdon kanjonille tyypilliset komeat kalkkikivikalliot, joissa erottuvat selvästi muinaisen merenpohjan kerrostumat. Loppumatkasta reitillä on myös leikkisä vesiputous, jonka alla voi käydä viilentäytymässä jos melanheiluttelu kovasti hiottaa. Ne yksinään olisivat jo retken arvoiset, mutta erityisen kauniin Verdon kanjonista tekee sen hämmästyttävän värinen vesi: Kirkas turkoosi näyttää kehnon tyylitajun omaavan harrastelijamaalarin valitsemalta, enkä kertakaikkiaan kyllästynyt katselemaan sitä! 

#nofilter

Melontaretki oli periaatteessa onnistunut ja lapsille sopivan tasoinen puolipäiväretki. Verdon kanjonin tähän mennessä kohtalaisen eeppiselle valloittamiselle se oli kuitenkin aika vaatimaton lopetus. Reitin lopussa oleva pieni hiekkarantakaistalekin oli sen verran varjoisa ja kostea, ettei se houkutellut piknikille. Turisteja oli paljon jopa näin alkukesästä ja aamupäivällä, mikä haittasi luonnosta nauttimista - ruuhkaisimpina aikoina tänne ei ehkä kannattaisi edes tulla. Löysimme pikku vesiputouksen lisäksi yhden avaran luolakkeen, johon pääsi hieman kikkailemalla rantautumaan, mutta juuri muuta helposti seikkailtavaa reitiltä ei löytynyt. Lopullisena tuomiona sanoisin, että kanjonin valloitus kannattaisi ehkä aloittaa tästä päästä ja edetä sen jälkeen villimpiin ja vaativampiin osuuksiin, niin kanjonin loppupään huikeista kallioista ja pällistyttävän turkoosista vedestä saisi kaiken irti.

Ensi kerralla jokikävelyä tai kevyt-rotkoilua omin päin Le Toulourencin kanjonissa. Pysykää kuulolla, ja muistakaa klikata blogi tilaukseen!