Gran Canarian via ferratat

Kaktuksia ja autiomaata Berriel-kanjonin suulla

11/2019

Marraskuu tarjoili rapaa ja pimeyttä niin anteliaasti, että miehen patistamana otin äkkilähdön Kanarialle. Kuulemma siellä on muutakin kuin rantabaareja ja eläkeläisiä bingossa, joten saakoon mahdollisuuden, tuumasin. Pikaisella googlauksella löysin kourallisen via ferratoja eli kiinteillä otteilla ja kaapeleilla helpotettuja kiipeilyreittejä, joista olin saanut maistiaiset Etelä-Ranskassa viime keväänä. Niistä kirjoittelen tässä hieman lisää.

Pikaselitys, jos ferratat eivät ole tuttu konsepti: Via ferratalla kiipeäjällä on puolivaljaat, kypärä ja valjaisiin kiinnitettävä, kaksiosainen ferratasetti, jonka kahta karabineeriä sitten vuorotellen siirretään ylemmäs reitin kiinnityspisteissä. Ferratasetin varassa ei siis ole tarkoitus roikkua, vaan se on turvaväline. Mitään pitempää koulutusta ferratoiden kiipeämiseen ei tarvita, joten ne ovat mukava väliporras patikoinnin ja vuorikiipeilyn välissä.

Reissun käytetyin rekvisiitta

Lempiylitykseni, gate vault

Onnistuin saamaan muutaman päivän varoajalla mukaan tuttavan, jolla on kiipeilykokemusta. Pikaisen fb-huutelun tuloksena sain myös lunastettua itselleni heti seuraavana päivänä käytetyt valjaat ja via ferrata -kitin, jotka osoittautuivat reissun parhaaksi hankinnaksi. Kaupan päälle tuli mukava keskustelu, pikaperehdytys välineisiin, sekä ylimääräinen slingi reitillä huilimiseen. Kiipeilevä kulkuri kiittää - ja se slingi tuli todella tarpeeseen!

Ensimmäisen matkapäivän käytimme sukelteluun. Itse otin vain kokeilusukelluksen - ihan hauskaa, mutta PADI jää vielä odottamaan. Sain siinä kaveria toiselta sukellukselta odotellessa tehtyä tunnin parkourtreeninkin. Etelä-Euroopan kaupunkirakennustyyli tosiaan houkuttaa leikkimään!







Via Ferrata El Berriel eli Ferrata Extraplomix

Ensimmäiseksi suuntasimme Wikiloc-reittipalvelusta bongaamalleni El Berriel -nimiselle via ferratalle lyhyen automatkan päähän. Tai niin luulimme. Se valikoitui sijaintinsa (lyhyt automatka Maspalomasista), pituutensa (rapiat kolme tuntia) ja vaikeustasonsa (beginner/moderate lähteestä riippuen) perusteella. Perille oli kyllä helppo löytää selkeitä reittimerkkejä seuraamalla, mutta reitin alku olikin arvoitus. Löysimme oikealle seinälle kanjonin varteen, mutta siellä meitä oli vastassa kolme reittiä, joita ei oltu nimetty mitenkään. Niistä kaksi oli katkaistu ja ilmiselvästi poissa käytöstä. Kolmas näytti hiukkasen tiukalta ollakseen "moderate": Monta metriä ehkä 60 astetta negatiivisen puolella olevaa kattoa heti alkuun, eikä mitenkään liikaa jalkaotteita. Päätimme kuitenkin kokeilla. Jos alku onnistuisi, niin eiköhän sitten loppukin, tuumimme.

Oikeaa reittiä etsiessä tuli kurkattua muutamaan luolaan

Jälkeenpäin asiaa selvitellessä (eikä muuten löytynyt ihan ensimmäisellä googlauksella) kävi ilmi, että El Berrielin easy/moderate reitit olivat ne katkaistut, ja jäljelle oli jäänyt altaan syvä pää: Ferrata Extraplomix.

Tästä ylös...

Alku vaati pari yritystä, sitten sain ideasta kiinni. Käytin ahkerasti leposlingaa ja kaikkia muitakin mahdollisia apuja käsien lepuutteluun ja seuraavan askeleen suunnitteluun. Katto muuttui vähemmän negatiiviseksi ja sitten suoraksi seinäksi, jossa oli kylläkin niukanlaisesti jalkaotteita. Pidimme pikku juomatauon seuraavassa luolassa. Maisemat olivat kuin Arizonasta - punaisen ja tummanharmaan kirjavia, pystysuoria ja rutikuivia kallioita kaikkialla, ja auton kokoisia kaktusmättäitä niiden väleissä. Mieheltä lainatut hanskat olivat jo hiertäneet keskisormiin rakot, mutta minkäpä sille voi. Eteen ja ylös, siis.

Reitti jatkui jälleen negatiivisena luolan katon kautta. Seuraavalla suoremmalla seinällä käsiotteena oli välillä ketju, välillä kahvat, ja pian sen jälkeen hivuttauduimme seuraavalle isommalle tasanteelle. Haukkasimme evästä ja totesimme, että aikataulu ei tule pitämään. Aikaa oli kulunut reitin alun etsimiseen ja hitaaseen etenemiseen jo nyt reilusti kaksi tuntia, ja luvassa näytti olevan pikkuruiset köysitikkaat ja lisää kattokiipeilyä.

Isolta tasanteelta jatkoimme pienen pätkän helpompaa reittiä... joka loppui pian kuin seinään. Ei kaapeleita, ei otteita, ei mitään. Sen sijaan luolan vastakkaisella seinällä näkyi alkavan uusi setti otteita samalta korkeudelta. Puuttuiko välistä ehkä silta? Katosta roikkui kaapelinpätkä, mutta se oli kaukana ulottumattomissa. Jälkeenpäin selvisi, että siinä olisi pitänyt olla liaani, jolla heilahdetaan vastakkaisen seinän otteille. Liaanin hallintanaru kuitenkin puuttui, joten emme saaneet sitä käsiimme.

Umpikuja

Umpikuja oli onneksi helpossa paikassa, ja pääsimme peruuttamaan takaisin tasanteelle. Mutta mitäpä sitten tehtäisiin? Liaanin jälkeiselle osuudelle olisi periaatteessa voinut varmaan boulderoida ihan kallio-otteillakin - jos luolan pohja vain ei olisi jyrkästi kielekkeelle viettävää irtosoraa, jolle putoaminen päättyisi luultavasti liukuun reunan yli. Ei siis ylös. Entä alas? Ferratat ovat lähtökohtaisesti yksisuuntaisia, ja etenkin negatiivisten, jalansijattomien seinien laskeutuminen on melkoisen hankalaa puuhaa, joten sekään vaihtoehto ei houkutellut.

Kaverini siinä sitten harrasti simppeliä matematiikkaa, konsultoi vielä pelastusalalla olevaa tuttavaansa ja ehdotti, että pelaisimme varman päälle ja soittaisimme apua. Kenttääkin löytyi tällä korkeudella juuri ja juuri sen verran, että kaveri sai soitettua häkeen ja esitettyä kainon toiveen laskeutumisköyden toimittamisesta. "Ei vammoja, meillä on vettä ja ruokaa", kaverini kirjoitti häken whats appiin. Sitten istuimme alas ja valmistauduimme pitkään odotukseen. Lämpötila oli onneksi mukavasti hiukan yli 20 astetta, sää puolipilvinen ja pieni tuulenhenkäys piti enimmät hiet poissa iholta. Pohdin joutessani, kiipeäisivätkö palomiehet alakautta vai laskeutuisiko joku yläkautta tuomaan köyden.

Aikaa ehti kulua korkeintaan pari minuuttia, kun kuulimme kumeaa hurinaa. Joku pienlentokone viereiseltä kentältä ehkä?

Ei - vaan helikopteri.

Pelastushelikopteri.

Sillälailla. Tämä reissuhan eskaloituikin sukkelasti!

Keltainen pelastuslaitoksen kopteri kaartoi ohitsemme, ilmeisesti meitä huomaamatta. Vilkaisin seuralaistani. Olimme molemmat pukeutuneet hillityn värisiin vaatteisiin, jotka sulautuivat hieman tarpeettoman hyvin hehtaarin kokoiseen, mustan ja ruskean kirjavaan seinämän.

Mistä keksisimme merkinantovälineen? Olin pakannut vesipulloni pareo-huiviini, koska sen saa kietaistua mukavan napakasti vyötärölle kiipeilyn ajaksi. Kopterin ilmestyessä uudestaan näkyviin heiluttelimme pontevasti pareotani (joka muuten paransi jälleen johtoasemaansa kaikkien aikojen monikäyttöisimpänä matkatavarana).

Ilmeisesti meidät havaittiin, sillä kopteri pysähtyi etäämmälle ja meidät viittilöitiin matalaksi. Muistin ranskalaisen rotkoiluoppaamme sanat, kun hän Cramassouria laskeutuessamme hoputti ryhmäämme kauemmas pelastushelikopteria odottavasta retkeilijästä: "Roottorien aiheuttama ilmavirta pudottaa seinämiltä kiviä. Jos olemme liian lähellä, meidän pitää odottaa kielekkeen alla, kunnes operaatio on ohi".  Painuimme siis aivan kallion viereen kyykkyn väistääksemme mahdolliset putoavat murikat.

Aurinkolasit pitivät enimmät hiekat pois silmistä, kun katselimme miten helikopterista laskettiin palomies kielekkeellemme. Hidasta hommaa - pystysuoran kallion vieressä lentäminen vaatii tarkkuutta. Siinä hiekkapuhalluksessa ehti tulla ikävä vanhoja, sporttimallisia aurinkolasejani - miksi piti mennä juuri eilen ostamaan tavalliset, kun nopeat lasit suojaisivat hiekalta niin paljon paremmin?

Seuraavaksi kopterista laskettiin pussi, jossa oli kahdet nostovaljaat. Arvoimme kaverini ensimmäiseksi nostettavaksi, ja minä seurasin hetken kuluttua pelastuslaitoksen miehen kanssa perässä. Nykäisy, heilahdus, ja rotkomaisemasta aukesi uusia kulmia kopterin hivuttautuessa kauemmas kallioista.

Helikopteri?! Oikeasti?!

Siinä sitä sitten noustiin köyden varassa helikopteriin lihaksikkaan latinopalomiehen reisien välissä. Lomaelämyksenä sanoisin, että sellainen yhdeksän plus. Agentilliset musiikit vain puuttuivat.

Onpahan jotain, mitä vanhana muistella!





Pelastustilanteessa vähän kainostutti kuvata, mutta koska pelastushenkilökuntakin oli kesken nosto-operaation kännykät ojossa, napsimme diskreetisti sentään muutaman kuvan perhealbumeita varten. Paluulennon kruunasi, että pelastuskopterin asemapaikka oli lähempänä autoamme kuin via ferrata, joten saatoimme vain marssia tyynen viileästi helikopterikentältä autollemme ja hurauttaa majapaikan uima-altaille miettimään, että mitähän hittoa juuri äsken tapahtui.

Maassa jälleen

Selvittämättä jäi, olisinko jaksanut Extraplomixin loppuun asti. Taidan ajatella ihan egoani helliäkseni, että olisin.

Youtube-video Extraplomixistä (ei meidän kuvaamamme), jossa kiipeilyreitti näkyy hyvin, löytyy esimerkiksi täältä. Kohdassa 5:30 (noin) näkyy vaijeriliaani, jonka kohdalla meidän matkamme katkesi.

Via cordata Baviera, Ayacata

Kesken jäänyt via ferrata jäi kaivelemaan, joten seuraavana päivänä lähdimme hakemaan korjaavaa kokemusta: Helppo ja lyhyt reitti, ja periaatepäätös olla lähtemättä negatiivisille seinille. Bavieralle saaren jylhiin keskiosiin siis! Olin varautunut henkisesti kääntymään takaisin, jos näyttäisi yhtä kylmältä kyydiltä kuin Berrielin kanjonissa. Onneksi jo automatkan maisemat yksinään olisivat olleet vaivan arvoiset. Sääli, ettei ruskea kivi näytä kuvissa paljon miltään ja syvyysvaikutelmakin jää kameralla latteaksi, vaikka silmälle erämaa on henkeäsalpaava.

En olis mitään otteita halunnutkaan...

Ayacatan kylän kupeessa kulkevan Bavieran reitin summittainen alku oli helppo löytää, ja siinä oli muutamalle autollekin parkkitilaa. Varsinaisen polun löytäminen sen sijaan tuotti vaikeuksia: Lopulta jakaannuimme - minä rytistelin ryteikössä rinteen juuressa reitin alkua tähyillen ja kaverini etsi polun alkua maantieltä käsin. Polku on merkitty vain pienillä kolmen kiven pinoilla, mutta ne hoksattuamme päädyimme lopulta samaan pisteeseen rinteen alle. Kiipeilevän Kulkurin matkoilla jo perinteeksi muodostunut piikkipensaisiin eksyminenkin tuli samalla suoritettua.

Olimme nähneet vain lähteen, jossa Baviera kuvattiin via ferrataksi, joten oli pienoinen yllätys, että otteet puuttuivat kokonaan. Baviera on siis via cordata, jossa on vain varmistuskaapeli eikä lainkaan kahvoja. Ikään kuin pitkä boulderointireitti kaapelivarmistuksella siis. Tämäkään ei ihan vastannut mielikuvaamme ensikertalaisreitistä, mutta missään vaiheessa ei sentään tarvinnut soittaa pelastuspartiota paikalle. Vaijerista saattoi tarvittaessa ottaa lisäapuja, ja seinä oli melkeinpä koko ajan himpun verran positiivinen. Suurin osa kuumotuksesta olikin varmasti psykologista, mutta lisäjännitystä toi myös laavakiven ominaisuus murentua käteen, kun siihen tarttuu napakasti. Niinpä koputtelimme otteita etukäteen ja alimpana kiipeäjänä minä myös nyin heppoisimpia otteita irti ja heittelin niitä pois hämäämästä. Kiipeilykengistä olisi ollut tällä reitillä hyötyä, mutta napakoilla parkourtossuilla meni myös ihan kohtalaisen mukavasti.

Reitti päättyy kiipeämiseen halkeamaa ylös kallion laelle. Rinteen päälltä kohoaa vielä muusta seinämästä ylös- ja ulospäin kurottuva harjanne. Harjanteelle ei ole enää kaapelia, mutta se on helppoa kavuttavaa ja useamman metrin levyinen, vaikka molemmilla puolilla onkin suora pudotus. Harjanteen kärjessä on muutama rengas, joihin voi kiinnittyä valjailla siksi aikaa, että uskaltaa kiivetä seisomaan korkeimman nyppylän päälle. Uskomattoman mahtava tunne seisoa keskellä taivasta ja vuoria!

Alas tullaan aivan parkkipaikan ja pienen ravintolan kupeeseen jyrkkää polkua pitkin. Laskeutumiskelpoinen reitti on merkitty valkoisella maalilla, ja osa siitä oli mukavampi mennä sekä kädet että jalat kalliolla kuin pelkästään kävellen. Varsinaista kiipeilyä laskeutumisvaiheessa ei tarvita.

Via Bavieran huipulla on kerrankin tilaa hengittää!

Via ferrata Las Maguadas Ayacatan lähellä

Valitsimme kolmanneksi via Ferrataksi edelleen Wikilocin helpoimmalla luokituksella olevan reitin, se tuntui olevan meille sopiva. Las Maguadasin lähtöpaikaksi merkitty parkkipaikka parin kilometrin päässä Ayacatasta oli helppo löytää, mutta ferratalle johtavia merkintöjä ei ollut lainkaan. Löysimme kyllä selkeän polun, jota lähdimme seuraamaan, mutta melko pian se kääntyi jyrkästi alamäkeen. Jonkin aikaa alaspäin siksakattuamme päätimme kääntyä takaisin ja suunnistaa Google mapsin ja koordinaattien perusteella.

Päädyimme jälleen pujottelemaan piikkipensaiden ja kivenlokareiden välissä kallion alapuolisella rinteellä. Välillä kallioissa näkyi oransseja maaliläiskiä, joita paremman puutteessa seurailimme, mutta niiden järjestyksessä ei tuntunut olevan juurikaan järkeä. Aikamme kallion juurta kierrettyämme löysimme uran, jossa rutikuiva ruoho oli  tallautunut poluntapaiseksi. Parissa kohti oli myös muutaman pikkukiven kasoja. Ura kulki kallion suuntaisesti, joten arvelimme löytävämme ferratan sitä seuraamalla, oli se oikea reitti tai ei. Viimein polku kertakaikkiaan loppui. Hetken pyörittyämme löysimme reitin alun muutamaa metriä taaempaa. Se näkyi selvemmin takaisinpäin kävellessä kuin nenä menosuuntaan.

Jos ensimmäinen via ferratamme oli supervaikea ja toisesta puuttuivat kahvat, niin tämä täydensi sarjan: Kahvat kyllä löytyivät, mutta kaapeli puuttui. Ei se mitään, tuumasimme. Klippaamme vain itsemme kiinni kahvoihin kaapelin sijaan. Vähän enemmän käsityötä, mutta ihan yhtä turvallinen kuin kaapeliversio.

Railoa ylös Las Maguadasilla

Tämä reitti oli selvästi helpoin kiivettävä kolmesta käymästämme. Otteita oli melko sopivin välein sekä käsille että jaloille - ainakin jos on kutakuinkin keskimittainen. Minä jouduin 167-senttisen varteni kanssa välillä varvistelemaan ylettääkseeni seuraavaan kahvaan, ja toisinaan alempana kiinni olevaa karabineeriä oli vaikea ylettyä avaamaan, mutta enimmäkseen tasaista matkantekoa. Alkuosa matkaa kiivettiin railossa, jossa otteita oli molemmilla seinillä, mikä oli hauska formaatti ja mahdollisti maisemien ihastelun selkä kallioon päin.

Kokeneempi kaverini meni edeltä, ja hyvä niin: Kesken kiipeämistä nimittäin oli jätetty pieniä pätkiä ilman kahvoja. Ei koskaan pitkiä, ja käsille ja jaloille oli niiden kohdalla hyvin otteita kalliossa, mutta turvakiinnitysten kanssa ne aiheuttivat pientä aivojumppaa. Enimmäkseen onnistuimme taiteilemaan näistä kohdista ylös niin, että ensimmäinen kiipeäjä jätti toisen koukun kiinni alempaan askelmaan ja kiipesi virttämään itsensä kiinni seuraavaksi ylempään, ja jälkimmäisenä tulija sitten avasi alakoukun. Jälkimmäiselle kiipeäjälle sitten laskettiin slinga, johon kiinnittyneenä oli mahdollista avata itse oma alempi kiinnityksensä jo ennen kuin ulottui napsauttamaan itsensä kiinni ylemään kahvaan. Pari kertaa vastaan tuli kuitenkin sellaisiakin kohtia, joissa edellä kiipeävä kaverini joutui irrottamaan hetkeksi molemmat kiinnikkeet, jotta pääsimme etenemään.

Las Maguadasin huipulla on onkalo, johon ei ihan uskalla kiivetä

Huipulta oli jälleen upeat näkymät auringonlaskun puuteroimille vuorille. Reitin lopusta olisi ollut mahdollista jatkaa kallioita pitkin tutkimaan isoa luolaa viereisellä huipulla, mutta eteläisten leveysasteiden nopeat auringonlaskut tuntien päätimme jättää sen väliin ja etsiytyä sen sijaan takaisin parkkipaikalle ennen pimeäntuloa. Se oli hyvä ratkaisu, koska alastuloreittiä ei ole merkattu, vaan valikoimme tietä jyrkästi vettävällä kalliolla tallattujen ruohotupsujen ja silmämääräisesti lupaavilta vaikuttavien kallionkielekkeiden perusteella. Pienellä kiipeilyllä, hyppelyllä ja liu'uttelulla pääsimme parkkipaikalle varsin lyhyessä ajassa.

Sellaiset seikkailut tällä kertaa. Via ferrata -postaus venähti, joten jätän Gran Canarian muut edesottamukset toiseen kertaan. Ja se viimeinen kanjoni Ranskassakin odottaa vielä vuoroaan.

Laittakaahan siis blogi tilaukseen, hop!