Italian kevät: Ternistä Santa Marinellaan polkupyörällä

Perheen ja ystävien kanssa matkustaminen on mukavaa, mutta välillä vapaudenkaipuu ryöpsähtää. Silloin lähden tien päälle yksin, varaamatta majoituksia ja suunnittelematta tarkkoja reittejä. Huhtikuun lopulla 2018 päätin lähteä viikoksi Italiaan. Muistelen tässä blogipostauksessa hieman kokemuksiani retkipyöräilyn näkökulmasta.

Pikkuruinen peltotie unikkomeren keskellä on pienen eksymisen arvoinen

Polkupyörälogistiikkaa ja nuukailua

Satulalaukku odottaa matkaa innolla

Roomaan on helppo, halpa ja nopea lentää, joten valitsin sen lähtöpisteeksi. Polkupyörän kuljettaminen lentokoneella kuulosti liian hankalalta, kalliilta ja riskialttiilta, joten vietin melkoisen monta tuntia pyörävuokraamoiden verkkosivuilla ja niiden kanssa sähköpostikirjeenvaihtoa käyden. Lopulta valitsin Red Bicyclen, joka järjestää pyöräretkiä Roomassa ja vuokraa monipuolisesti eri tyyppisiä polkupyöriä. Toiveeni levyjarruista ei lopulta toteutunut, mutta muuten sain toivomani kevyen, tarakallisen ja maantiepyörää pystympää ajoasentoa tukevan polkupyörän. Vuokra oli 20 euroa päivältä. Mikä tärkeintä, Red Bicycle oli kävelymatkan päässä Terminin rautatieasemalta ja lupasi hakea aikanaan pyörän reittini päätepisteestä eli rannikolta Santa Marinellasta 40e lisämaksulla. Minun ei siis tarvinnut maksaa vuokraa kaikista pyöräilyttömistä päivistä reissun loppupuolella eikä järjestää fillaria takaisin Roomaan. Miten mukavaa!

Koska halusin päästä jo ensimmäisenä päivänä pyöräilemään, valitsin aamulennon ja yövyin Helsinki-Vantaalla. Kirjasin satulalaukun ruumaan kaikessa rauhassa illan aikana ja aloitin sitten rauhallisen nukkumapaikan haeskelun. Koska kyseessä oli nuukailumatka, lentokenttähotellit olivat poissa laskuista. Unikapselit kentällä maksavat nekin monta rahaa, minkä lisäksi niissä nukkuneet valittivat huonosta äänieristyksestä.

Eipä siinä, minulla oli muutenkin makuupussi ja korvatulpat mukana. Kainuu-lounge ilmoitti olevansa hiljainen alue, sinne siis. Ja olihan se hiljainen, kunnes leirini ympärille pelmahti tusinan verran ilmeisesti turkkilaisia nuoria miehiä Axen hajua uhoten, formulaa usealta puhelimen näytöltä yhdessä seuraten ja siitä ylitseni vilkkaasti keskustellen. Ihanaa. Entä mitä tekee suomalainen tässä kohti? Muistuttaa kohteliaasti, mitä "quiet zone" tarkoittaa? Siirtyy diskreetisti sivummalle jatkamaan unia? Vai pysyy jääräpäisesti paikallaan äijäjoukon keskellä makuupussi otsaan asti vedettynä ja kehittelee mielessään uusia kirosanoja? Joo-o.

Markkinoinnin riemuvoitto: Red Bicycle ulkoa

Rooman Fiumicinon lentokentältä pääsi halvimmalla Roomaan bussikyydillä ja keskusrautatieasemalta jatkoin kävellen. On aika hauska tunne, kun puiston läpi käveltyään huomaa löytäneensä sattumalta Colosseumin. Red Bicyclen toimipisteen löytäminen vaati hiukan ihmettelyä pienellä kadunpätkällä koska nimikylttiä ei ollut näkösällä. Lopulta oikea paja löytyi, kun kurkisteli sisään riittävän monesta avoimesta ovensuusta. Pyöräni piti olla valmiina, mutta asiassa oli jotain hämminkiä, joten odottelin toista tuntia kun pyörämekaanikko laittoi mitä hellimmin säädöt kohdilleen. Sain myös valita mieleiseni satulan, ja kylläpä olikin mukava ajaa viimeisen päälle laitetulla pyörällä.

Rooman historiallinen keskusta on muuten aivan hirveä paikka pyöräillä, ainakin jos alla on kiikkerä, ohutrenkainen pyörä retkilastissa ja joutuu vähän väliä pysähtymään katsoakseen karttaa. Monikaistaiset, ruuhkaiset liikenneympyrät sekä mukulakivikadut, joiden varret on pysäköity täyteen, kruunaavat kokemuksen.Tällä kertaa olin pakannut tavarat pikkurinkkaan ja vain yhteen satulalaukkuun kahden sijasta. Se teki matkanteosta vielä astetta ikävämpää epätasaisilla teillä ja pysähtelystä hankalampaa, joten ensi kerralla taidan ottaa kaksi laukkua vaikka ne jäisivätkin vajaiksi.

Pienen ihmettelyn jälkeen onnistuin ostamaan Rooman Terministä junaliput lähtöpisteeseen Terniin itselleni ja pyörälleni. Muistaisinpa vielä miten se tapahtui... Olisikohan ollut ihan vaan suoraan lippuautomaatista? Varoituksen sana Terminin asemalla liikkujille: Siellä on pitkä rivi raiteita kätevästi näkösällä, ja sitten toinen mokoma jemmattuna monen sadan metrin päähän. Sanonpa vain, että ilman polkupyörää olisin myöhästynyt, vaikka ostin lipun asemalta! Kannattaa siis varata aikaa oikean raiteen etsimiseen.

Marmoren putoukset lennättävät pärskeitä pitkin maisemaa padon ollessa auki

Marmoren putoukset

Olin lähtenyt Suomesta aamuvarhaisella ja saavuin Umbrian etelälaidalla sijaitsevaan Ternin kaupunkiin iltapäivällä. Viimeinkin pääsisin tien päälle! Ternistä etsiskelin ruokakaupan, josta ostin sen verran evästä (tonnikalaa, tomaattia ja sämpylöitä), että pärjäisin tarvittaessa seuraavaan aamuun. Minulla ei ollut tietoa missä majoittuisin, saati söisin sinä iltana ja sekös on yksin ja ilman tarkkoja suunnitelmia matkustamisessa ihanaa!

Lähdin polkemaan Ternistä kohti Marmoren kylää. Matkaa ei ollut kymmentä kilometriäkään, mutta nousu laaksosta vuorenrinteelle oli sen verran jyrkkä, että aikaa meni toista tuntia. Marmore on kahden kadun varrelle mahtuva pikkukylä, jonka nähtävyytenä on komea vesiputous. Olin ajatellut alustavasti yöpyväni leirintäalueella, mutta se ei ollut erityisen houkutteleva hintaansa nähden, joten Kainuu-loungen jälkitiloissani päätin sijoittaa hotellihuoneeseen.

Satumainen iltauintipaikka

Majoituttuani oli vielä hiukan päivänvaloa jäljellä ja hotellin omistaja neuvoi minulle tien vesiputousalueen lippukassalle, joten oikaisin suoraan sinne. Pettymys pitkän matkapäivän jälkeen oli käsin kosketeltava, kun lippukassa oli jo suljettu yöksi. Päätin kuitenkin seurailla vesiputouksille johtavia kylttejä niin pitkälle kuin pääsisin, ja kas: missään ei ollut yhtään kieltotaulua, aitaa tai porttia. Jos se ei ole kielletty, se on sallittu, tuumasin ja laskeuduin pitkää, kiemurtelevaa ja keväisen vihreää polkua alas rinnettä Marmoren putousten juurelle asti. Sain pitää koko ihanuuden itselläni, vastaan taisi tulla yksi poispäin lähdössä oleva perhe koko satojen portaiden matkalla. Ilta alkoi hämärtyä, linnut lauloivat kuin pakahtumaisillaan ja vesiputous oli ilta-auringossa satumaisen kaunis. Koska ketään ei ollut maisemissa, en malttanut olla käymättä pikaisesti uimassa jääkylmässä lammessa putousten välissä.

Seuraavana päivänä pyöräilin pari kilometriä alas Papignon kylään, jossa tarkoitukseni oli löytää Rafting Marmore niminen retkipalvelu. (Tällä pätkällä tuli muuten vastaan ainoa niin jyrkkä alamäki, että jouduin taluttamaan ja silti pitämään jarrut melkein pohjassa.) Halusin päästä kokeilemaan canyoningia ja tämän ainoan retken olin varannut etukäteen. Rafting Marmoren työntekijät olivat valtavan ystävällisiä ja avuliaita, ja satulalaukuilleni ja pyörälleni löytyi lukollinen säilytyspaikka oppaiden majoitustiloista. Minun lisäkseni ryhmään kuului neljän nuoren roomalaisen seurue ja keski-ikää lähestyvä opas, jota olisin veikannut rakennekynsien, irtoripsien ja tupakoinnin määrän perusteella ennemmin vaikka kosmetiikkamyyjäksi kuin extremeurheiluoppaaksi. Mutta siinä sen taas näkee, ei kannata olettaa ulkonäön perusteella.

Ensimmäinen laskeutuminen alhaalta nähtynä

Ajoimme melkoisen matkan vuorten keskelle. Autot jätettiin lupaavasti hautausmaan parkkipaikalle, josta patikoimme ehkä pari kilometriä vuorenrinnettä ylös kanjonin yläosaan. Siellä kiskoimme päällemme neopreenipuvut, kypärät ja valjaat ja saimme perehdytyksen köysillä laskeutumiseen. Sitten alkoi itse kanjonin laskeutuminen. IHAN MAHTAVAA! Parin metrin levyinen, kymmeniä metrejä korkea kuilu purskutteli puroa alas sileiksi kuluneita kalkkikivimuodostelmia. Välillä kahlattiin ja käveltiin, matalammat korkeuserot kiivettiin tai hypättiin alas ja korkeammat vesiputoukset laskeuduttiin köyden avulla.

Canyoning-porukalla oli iltapäivällä ohjelmassa vielä koskenlaskua kumilautalla, ja koska meillä synkkasi mukavasti, päätin liittyä joukkoon kunhan saisin jotain syötävää. Rafting Marmore hoiti homman kotiin muuten kympin arvoisesti, mutta hätäpikaista lounasta heiltä ei saanut. Tai siis sai: kylmän hampurilaisen pelkällä pihvillä ja ketsupilla. Täytti se kuitenkin mahan, ja sehän riitti.

Koskenlasku alkoi kastumisetäisyydeltä Marmoren putousten alta. Kohina oli huumaava ja iho ja vaatteet hetkessä märkiä putouksesta nousevasta usvasta. Illalla niin rauhalliset putoukset olivat nyt moninkertaiset kooltaan, kun pato oli auki. Käväisi mielessä, että padon avaaminen olisi erittäin huono hetki olla esimerkiksi improvisoidulla iltauinnilla putousten välissä... Huuups.

Koskessa ilma oli putouksen pärskeistä sumeana

Koskenlasku oli äärimmäisen hauskaa ja reippaasti hurjempaa kuin tähän asti laskemani pienemmät kosket. Italian ihanimpia puolia on, että kesken koskenlaskunkin opas saattaa huikata, että "vasemmalla pätkä Rooman valtakunnan aikaista akveduktia... ja sitten päät alas, seuraava luola on aika matala!"

Kohti Narnia

Koskenlaskun jälkeen oli aika sanoa hyvästit uusille tuttaville, vaihtaa kuivat kengät jalkaan ja kiivetä pyörän selkään. Iltapäivä oli jo pitkällä extempore-koskenlaskureissun ansiosta ja nälkä alkoi vaivata melko pian. Viitisentoista kilometriä poljettuani käännyin pois etelään vievältä maantieltä pienen "Agriturismo Regno Verde" -kyltin perässä ja pari kilometriä peltojen keskellä poljettuani löysin viinitilan, jonka kyltti toivotti yöpyjät tervetulleiksi. Pihalla retkotti ilmeisen kuollut koira (joka kuitenkin hämärästi vaihtoi paikkaa aina, kun en ollut katsomassa), mutta yhtään ihmistä en löytänyt ennen kuin uskaltauduin portaita alas talon kellariin. Kannatti, sillä saamani huone oli ihana ja pihassa oli uima-allas sekä eläimiä. Harmi kyllä kokki ei ollut paikalla, ja keskellä peltoja ei ollut liiemmin ravintoloita tarjolla. Onneksi oli sentään tomaatti-tonnikala-sämpylätarpeet!

Hengetön mikä hengetön

Aamulla ennen uloskirjautumista isäntä ilmestyi jutustelemaan ja kertomaan tilansa viineistä. Sain jopa lahjaksi näytepullon roséta, jolle ei oikeastaan olisi ollut tilaa satulalaukuissani. Koirakin oli herännyt henkiin ihan vain ajaakseen minut haukkuen pihasta. Poljeskelin aamupäivällä läheiseen Narnin kaupunkiin, mäen päälle rakennettuun tietenkin, josta tuli kyllä elävästi Narnia mieleen. En muistan nähneeni yhtään uudentyylistä rakennusta koko Narnissa, vaan se oli hyppy vuosisatojen taakse siitä hetkestä asti, kun pyöräilin sisään yhdestä muurin läpi kulkevasta kaupunginportista. Osuin vielä sopivasti paikalliseen juhlapäivään ja kadunvarret oli koristeltu vaakunaviirein, joita roikkui ikkunoista ja seiniltä kaikkialla. Tapasin jopa valkotukkaisen taidehistorian professorin, joka kutsui minut luokseen syömään (en tarttunut kutsuun, harmittaa vieläkin) sekä mummon, jonka kissa oli karannut, ja joka ei nivelvaivoiltaan päässyt sen perään. Mummo ei puhunut sanaakaan englantia, mutta hyvinpä se jutustelu minun parilla Italian sanallani ja elekielelläkin sujui!

Narnin kaupungin portti. Tästä ei kovin leviällä rekalla ajeta.

Jätin polkupyörän parkkiin keskusaukion laidalle ja patikoin kukkulan huipulle Narnin linnaa ihmettelemään. Tie siksakkasi ikävästi, joten päätin oikaista jyrkän, heinikkoisen rinteen kautta. Suunnilleen puolivälissä oli mukava huomata, että heinikon seassa oli palaneita risuja, ohdakkeita ja polvenkorkuista villiruusua. Sisulla tietysti rämmin loppumatkan ja pääsin linnan portille nokisena ja naarmuilla, mutta voitokkaana, tietysti vain todetakseni että kyseinen kivikasa oli sinä päivänä suljettu. Takaisin kääntyessäni löysin myös mukavan oikopolun, joka tuli tielle melkolailla viiden metrin päässä siitä kohdasta, josta alunperin olin lähtenyt uudisraivaajahenkeä uhkuen kiipeämään ohdakepöheikön halki linnalle. Olisin muuten taputtanut itseäni oikein olalle nokkeluuteni johdosta, mutta kun olisi jäänyt nokinen läntti paitaan.


Joenylitysongelmia

Viimeinen nousu hiekkatieosuudelta ihmisten ilmoille

Narnista oli mukava lähteä alamäkeen. Tiet olivat sekä Umbrian että Lazion alueella kohtalaisen hyvässä kunnossa ja liikennekään ei ollut mitenkään piinallista pyöräilijälle. Muita polkijoita ei kyllä juurikaan näkynyt ja jos näkyi, he olivat poikkeuksetta urheilupyöräilijöitä. Ilmeisesti hyötyliikunta ei ole suosiossa Italiassa.

Jatkoin kohti kraaterijärveä nimeltä Bracchiano. Reitin piti olla helppo, alavaa maata ja paljon tietä mistä valita, vaan olinpa väärässä. Matkan varrelle osui sellaisen pikkujoen kuin Tiberin ylitys. Siltojahan riittää, mutta enpä ollut hoksannut, että kaikki reittini lähelle osuvat ovat moottoritietä, jolle ei polkupyörällä tietenkään ole asiaa. Jonkin aikaa ympäriinsä pyöräiltyäni soitin turhautuneena tukipuhelun miehelleni Suomeen, koska kännykän ruudulta kartan tihrustaminen oli enemmän kuin hiukan hankalaa ja olin päätynyt jo aikaa sitten soraisille pikkuteille, joilla eteneminen maantierenkaillani oli tuskallisen hankalaa. Pienoisen pähkäilyn, hätävarasuklaapatukan ja vesitankkauksen jälkeen lähdin polkemaan jonkinlaista reittiehdotelmaa. Maisemat olivat mukavat, unikkoja pellonpientareet täynnä ja niin edelleen, mutta kylläpä oli matkanteko hidasta hiekkatiellä! Viimein pääsin asfaltille, löysin pyöräilykelpoisen sillan Tiberin yli ja pysähdyin onnellisena tienvarsiravintolaan syömään: Kello lähestyi neljää, olin ollut liikkeellä aamupäivästä asti ja syönyt aamiaisen jälkeen vain jäätelön Narnissa ja suklaapatukan Tiberin väärällä puolella, joten tietysti ravintola oli kiinni. Eipä siinä, pyörän selkään ja matka jatkui vielä seuraavalle huoltoasemalle, josta sain täytettyä patonkia lempimausteellani nälällä höystettynä. Kyllä oli hyvää!

Jostain syystä yksin ja ilman aikataulua matkustaessa pinna on ainakin minulla huomattavasti pitempi kuin seurassa. Ehkä se johtuu siitä, ettei tarvitse joustaa kenenkään muun mukaan, saati huolehtia toisten tarpeista. Tai sitten kaikki vain maistuu enemmän seikkailulta. Joka tapauksessa maltoin pitää ehkä vartin ruokatauon ennen kuin jatkoin matkaa. Poljin pikkukaupunkien läpi ja pysähdyin markettiin ostamaan täydennystä eväisiin. Ajattelin ehtiväni yöksi Braccianon laaksoon johonkin järvenrantakylään, mutta siinä tulivuoren rinnettä illan kähmeessä ylös polkiessani totesin, että enpäs. Aurinkokin alkoi olla matalalla eikä kutsuvia "agriturismo"-kylttejä näkynyt, joten polkaisin satakunta metriä sivuun vuorenrinteellä kiemurtelevalta maantieltä ja ripustin riippumattoni parin puun väliin. Siitä tuli oikein mukava ilta: Tuoreita mansikoita, hedelmiä, patonkia, kivennäisvettä sekä hyvä kirja lämpimässä auringonlaskussa, ja sitten nukkumaan lempeästi keinuvaan riippumattoon. Päivämatkaksi kertyi kaikkine pikkuteiden kiertelyineen ehkä seitsemänkymmentä kilometriä.

"Ota vain valokuvia, jätä vain jalanjälkiä" on hyvä periaate leiriä pystyttäessä

Bracciano-järveltä Santa Marinellaan

Aamulla loppumatka Braccianon huipulle taittui helposti. Alas kraateriin lasketellessa sain olla kiitollinen vararenkaasta ja työkalusetistä, jotka kuuluivat pyörän vuokraan, sillä etukumi puhkesi kesken alamäen. En oikeastaan osaa vaihtaa kumia (viime kerrasta on vuosia enkä ole koskaan oikein saanut siitä hommasta otetta), mutta onnistui se sitten kuitenkin.

Sain sen irti, mutta saanko enää takaisin paikalleen?

Järven rannalla pidin vain pienen uimatauon, sillä taivaalle alkoi kerääntyä synkänpuoleisia pilviä. Kraaterin vastakkaisella reunalla näkyi olevan kylä, ja kylän korkeimmalla kohdalla linna. Tässä tilanteessahan väsynyt matkalainen ei voi tehdä muuta kuin hakea suojaa myrskyltä tulivuoren rinteellä seisovasta synkästä linnasta, eikö totta? Ja kyllä kannatti, jälleen kerran: Castello Orsini-Odescalchi osoittautui erinomaisesti säilyneeksi ja upeasti sisustetuksi linnaksi. Sisäänpääsymaksu oli varsin kohtuullinen ja englanninkielinen opaslehtinen kierrätti loistavasti ympäri linnaa myrskyn raivotessa ulkopuolella ja maalaili kiinnostavasti linnan ja sen asukkaiden historiaa. Olen käynyt kaksinumeroisessa määrässä vanhoja linnoja, ja Orsini-Odescalchi on kyllä tähän mennessä suosikkini.

Orsini-Odescalchin linna häämötteli mukavasti kuvan oikeassa laidassa, kun nouseva tuuli alkoi lupailla rankkasadetta

Tukevan pasta-annoksen jälkeen jätin Bracchianon ja lähdin viimeiselle taipaleelle kohti Välimerta. Alamäkipainotteista, vähän liikennöityä asfalttitietä kauniissa maisemissa oli ilo ajaa. Minulla oli oikeastaan "varaa" käyttää vielä yksi päivä matkantekoon, mutta siinä kohdassa en innostunut enää tekemään ylimääräisiä lenkkejä, vaan polkaisin viimeiset viisikymmentä kilometriä suoraan Santa Severaan moikkaamaan loppumatkan seuralaisiani, eli Suomesta Battle of Nationsiin buhurt-maajoukkuessa tulleita kavereitani. Santa Marinellaan olikin sitten enää lyhyt matka. Hotellimme suostui ystävällisesti ottamaan polkupyörän hallinnoitavakseen, kunnes Red Bicyclen väki tulisi sen hakemaan.

Kaiken kaikkiaan pyöräilykokemus Italiassa oli oikein positiivinen. Kevät oli hyvä aika retkipyöräillä, sillä ilma oli lämmin muttei kuuma ja turistilaumat loistivat poissaolollaan. Majapaikkoja oli mukavasti tarjolla, samoin nähtävyyksiä. Ihmiset olivat avuliaita ja ystävällisiä, välillä eräs pyöräilyharrastaja jopa ajeli rinnallani kilometritolkulla ihan vain vaihtamassa kokemuksia. Ei jää varmasti viimeiseksi kerraksi, kun Kiipeilevä Kulkuri ottaa fillarin alle ja makuupussin tarakalle matkoillaan.