Italian kevät: Ternistä Santa Marinellaan polkupyörällä

Perheen ja ystävien kanssa matkustaminen on mukavaa, mutta välillä vapaudenkaipuu ryöpsähtää. Silloin lähden tien päälle yksin, varaamatta majoituksia ja suunnittelematta tarkkoja reittejä. Huhtikuun lopulla 2018 päätin lähteä viikoksi Italiaan. Muistelen tässä blogipostauksessa hieman kokemuksiani retkipyöräilyn näkökulmasta.

Pikkuruinen peltotie unikkomeren keskellä on pienen eksymisen arvoinen

Polkupyörälogistiikkaa ja nuukailua

Satulalaukku odottaa matkaa innolla

Roomaan on helppo, halpa ja nopea lentää, joten valitsin sen lähtöpisteeksi. Polkupyörän kuljettaminen lentokoneella kuulosti liian hankalalta, kalliilta ja riskialttiilta, joten vietin melkoisen monta tuntia pyörävuokraamoiden verkkosivuilla ja niiden kanssa sähköpostikirjeenvaihtoa käyden. Lopulta valitsin Red Bicyclen, joka järjestää pyöräretkiä Roomassa ja vuokraa monipuolisesti eri tyyppisiä polkupyöriä. Toiveeni levyjarruista ei lopulta toteutunut, mutta muuten sain toivomani kevyen, tarakallisen ja maantiepyörää pystympää ajoasentoa tukevan polkupyörän. Vuokra oli 20 euroa päivältä. Mikä tärkeintä, Red Bicycle oli kävelymatkan päässä Terminin rautatieasemalta ja lupasi hakea aikanaan pyörän reittini päätepisteestä eli rannikolta Santa Marinellasta 40e lisämaksulla. Minun ei siis tarvinnut maksaa vuokraa kaikista pyöräilyttömistä päivistä reissun loppupuolella eikä järjestää fillaria takaisin Roomaan. Miten mukavaa!

Koska halusin päästä jo ensimmäisenä päivänä pyöräilemään, valitsin aamulennon ja yövyin Helsinki-Vantaalla. Kirjasin satulalaukun ruumaan kaikessa rauhassa illan aikana ja aloitin sitten rauhallisen nukkumapaikan haeskelun. Koska kyseessä oli nuukailumatka, lentokenttähotellit olivat poissa laskuista. Unikapselit kentällä maksavat nekin monta rahaa, minkä lisäksi niissä nukkuneet valittivat huonosta äänieristyksestä.

Eipä siinä, minulla oli muutenkin makuupussi ja korvatulpat mukana. Kainuu-lounge ilmoitti olevansa hiljainen alue, sinne siis. Ja olihan se hiljainen, kunnes leirini ympärille pelmahti tusinan verran ilmeisesti turkkilaisia nuoria miehiä Axen hajua uhoten, formulaa usealta puhelimen näytöltä yhdessä seuraten ja siitä ylitseni vilkkaasti keskustellen. Ihanaa. Entä mitä tekee suomalainen tässä kohti? Muistuttaa kohteliaasti, mitä "quiet zone" tarkoittaa? Siirtyy diskreetisti sivummalle jatkamaan unia? Vai pysyy jääräpäisesti paikallaan äijäjoukon keskellä makuupussi otsaan asti vedettynä ja kehittelee mielessään uusia kirosanoja? Joo-o.

Markkinoinnin riemuvoitto: Red Bicycle ulkoa

Rooman Fiumicinon lentokentältä pääsi halvimmalla Roomaan bussikyydillä ja keskusrautatieasemalta jatkoin kävellen. On aika hauska tunne, kun puiston läpi käveltyään huomaa löytäneensä sattumalta Colosseumin. Red Bicyclen toimipisteen löytäminen vaati hiukan ihmettelyä pienellä kadunpätkällä koska nimikylttiä ei ollut näkösällä. Lopulta oikea paja löytyi, kun kurkisteli sisään riittävän monesta avoimesta ovensuusta. Pyöräni piti olla valmiina, mutta asiassa oli jotain hämminkiä, joten odottelin toista tuntia kun pyörämekaanikko laittoi mitä hellimmin säädöt kohdilleen. Sain myös valita mieleiseni satulan, ja kylläpä olikin mukava ajaa viimeisen päälle laitetulla pyörällä.

Rooman historiallinen keskusta on muuten aivan hirveä paikka pyöräillä, ainakin jos alla on kiikkerä, ohutrenkainen pyörä retkilastissa ja joutuu vähän väliä pysähtymään katsoakseen karttaa. Monikaistaiset, ruuhkaiset liikenneympyrät sekä mukulakivikadut, joiden varret on pysäköity täyteen, kruunaavat kokemuksen.Tällä kertaa olin pakannut tavarat pikkurinkkaan ja vain yhteen satulalaukkuun kahden sijasta. Se teki matkanteosta vielä astetta ikävämpää epätasaisilla teillä ja pysähtelystä hankalampaa, joten ensi kerralla taidan ottaa kaksi laukkua vaikka ne jäisivätkin vajaiksi.

Pienen ihmettelyn jälkeen onnistuin ostamaan Rooman Terministä junaliput lähtöpisteeseen Terniin itselleni ja pyörälleni. Muistaisinpa vielä miten se tapahtui... Olisikohan ollut ihan vaan suoraan lippuautomaatista? Varoituksen sana Terminin asemalla liikkujille: Siellä on pitkä rivi raiteita kätevästi näkösällä, ja sitten toinen mokoma jemmattuna monen sadan metrin päähän. Sanonpa vain, että ilman polkupyörää olisin myöhästynyt, vaikka ostin lipun asemalta! Kannattaa siis varata aikaa oikean raiteen etsimiseen.

Marmoren putoukset lennättävät pärskeitä pitkin maisemaa padon ollessa auki

Marmoren putoukset

Olin lähtenyt Suomesta aamuvarhaisella ja saavuin Umbrian etelälaidalla sijaitsevaan Ternin kaupunkiin iltapäivällä. Viimeinkin pääsisin tien päälle! Ternistä etsiskelin ruokakaupan, josta ostin sen verran evästä (tonnikalaa, tomaattia ja sämpylöitä), että pärjäisin tarvittaessa seuraavaan aamuun. Minulla ei ollut tietoa missä majoittuisin, saati söisin sinä iltana ja sekös on yksin ja ilman tarkkoja suunnitelmia matkustamisessa ihanaa!

Lähdin polkemaan Ternistä kohti Marmoren kylää. Matkaa ei ollut kymmentä kilometriäkään, mutta nousu laaksosta vuorenrinteelle oli sen verran jyrkkä, että aikaa meni toista tuntia. Marmore on kahden kadun varrelle mahtuva pikkukylä, jonka nähtävyytenä on komea vesiputous. Olin ajatellut alustavasti yöpyväni leirintäalueella, mutta se ei ollut erityisen houkutteleva hintaansa nähden, joten Kainuu-loungen jälkitiloissani päätin sijoittaa hotellihuoneeseen.

Satumainen iltauintipaikka

Majoituttuani oli vielä hiukan päivänvaloa jäljellä ja hotellin omistaja neuvoi minulle tien vesiputousalueen lippukassalle, joten oikaisin suoraan sinne. Pettymys pitkän matkapäivän jälkeen oli käsin kosketeltava, kun lippukassa oli jo suljettu yöksi. Päätin kuitenkin seurailla vesiputouksille johtavia kylttejä niin pitkälle kuin pääsisin, ja kas: missään ei ollut yhtään kieltotaulua, aitaa tai porttia. Jos se ei ole kielletty, se on sallittu, tuumasin ja laskeuduin pitkää, kiemurtelevaa ja keväisen vihreää polkua alas rinnettä Marmoren putousten juurelle asti. Sain pitää koko ihanuuden itselläni, vastaan taisi tulla yksi poispäin lähdössä oleva perhe koko satojen portaiden matkalla. Ilta alkoi hämärtyä, linnut lauloivat kuin pakahtumaisillaan ja vesiputous oli ilta-auringossa satumaisen kaunis. Koska ketään ei ollut maisemissa, en malttanut olla käymättä pikaisesti uimassa jääkylmässä lammessa putousten välissä.

Seuraavana päivänä pyöräilin pari kilometriä alas Papignon kylään, jossa tarkoitukseni oli löytää Rafting Marmore niminen retkipalvelu. (Tällä pätkällä tuli muuten vastaan ainoa niin jyrkkä alamäki, että jouduin taluttamaan ja silti pitämään jarrut melkein pohjassa.) Halusin päästä kokeilemaan canyoningia ja tämän ainoan retken olin varannut etukäteen. Rafting Marmoren työntekijät olivat valtavan ystävällisiä ja avuliaita, ja satulalaukuilleni ja pyörälleni löytyi lukollinen säilytyspaikka oppaiden majoitustiloista. Minun lisäkseni ryhmään kuului neljän nuoren roomalaisen seurue ja keski-ikää lähestyvä opas, jota olisin veikannut rakennekynsien, irtoripsien ja tupakoinnin määrän perusteella ennemmin vaikka kosmetiikkamyyjäksi kuin extremeurheiluoppaaksi. Mutta siinä sen taas näkee, ei kannata olettaa ulkonäön perusteella.

Ensimmäinen laskeutuminen alhaalta nähtynä

Ajoimme melkoisen matkan vuorten keskelle. Autot jätettiin lupaavasti hautausmaan parkkipaikalle, josta patikoimme ehkä pari kilometriä vuorenrinnettä ylös kanjonin yläosaan. Siellä kiskoimme päällemme neopreenipuvut, kypärät ja valjaat ja saimme perehdytyksen köysillä laskeutumiseen. Sitten alkoi itse kanjonin laskeutuminen. IHAN MAHTAVAA! Parin metrin levyinen, kymmeniä metrejä korkea kuilu purskutteli puroa alas sileiksi kuluneita kalkkikivimuodostelmia. Välillä kahlattiin ja käveltiin, matalammat korkeuserot kiivettiin tai hypättiin alas ja korkeammat vesiputoukset laskeuduttiin köyden avulla.

Canyoning-porukalla oli iltapäivällä ohjelmassa vielä koskenlaskua kumilautalla, ja koska meillä synkkasi mukavasti, päätin liittyä joukkoon kunhan saisin jotain syötävää. Rafting Marmore hoiti homman kotiin muuten kympin arvoisesti, mutta hätäpikaista lounasta heiltä ei saanut. Tai siis sai: kylmän hampurilaisen pelkällä pihvillä ja ketsupilla. Täytti se kuitenkin mahan, ja sehän riitti.

Koskenlasku alkoi kastumisetäisyydeltä Marmoren putousten alta. Kohina oli huumaava ja iho ja vaatteet hetkessä märkiä putouksesta nousevasta usvasta. Illalla niin rauhalliset putoukset olivat nyt moninkertaiset kooltaan, kun pato oli auki. Käväisi mielessä, että padon avaaminen olisi erittäin huono hetki olla esimerkiksi improvisoidulla iltauinnilla putousten välissä... Huuups.

Koskessa ilma oli putouksen pärskeistä sumeana

Koskenlasku oli äärimmäisen hauskaa ja reippaasti hurjempaa kuin tähän asti laskemani pienemmät kosket. Italian ihanimpia puolia on, että kesken koskenlaskunkin opas saattaa huikata, että "vasemmalla pätkä Rooman valtakunnan aikaista akveduktia... ja sitten päät alas, seuraava luola on aika matala!"

Kohti Narnia

Koskenlaskun jälkeen oli aika sanoa hyvästit uusille tuttaville, vaihtaa kuivat kengät jalkaan ja kiivetä pyörän selkään. Iltapäivä oli jo pitkällä extempore-koskenlaskureissun ansiosta ja nälkä alkoi vaivata melko pian. Viitisentoista kilometriä poljettuani käännyin pois etelään vievältä maantieltä pienen "Agriturismo Regno Verde" -kyltin perässä ja pari kilometriä peltojen keskellä poljettuani löysin viinitilan, jonka kyltti toivotti yöpyjät tervetulleiksi. Pihalla retkotti ilmeisen kuollut koira (joka kuitenkin hämärästi vaihtoi paikkaa aina, kun en ollut katsomassa), mutta yhtään ihmistä en löytänyt ennen kuin uskaltauduin portaita alas talon kellariin. Kannatti, sillä saamani huone oli ihana ja pihassa oli uima-allas sekä eläimiä. Harmi kyllä kokki ei ollut paikalla, ja keskellä peltoja ei ollut liiemmin ravintoloita tarjolla. Onneksi oli sentään tomaatti-tonnikala-sämpylätarpeet!

Hengetön mikä hengetön

Aamulla ennen uloskirjautumista isäntä ilmestyi jutustelemaan ja kertomaan tilansa viineistä. Sain jopa lahjaksi näytepullon roséta, jolle ei oikeastaan olisi ollut tilaa satulalaukuissani. Koirakin oli herännyt henkiin ihan vain ajaakseen minut haukkuen pihasta. Poljeskelin aamupäivällä läheiseen Narnin kaupunkiin, mäen päälle rakennettuun tietenkin, josta tuli kyllä elävästi Narnia mieleen. En muistan nähneeni yhtään uudentyylistä rakennusta koko Narnissa, vaan se oli hyppy vuosisatojen taakse siitä hetkestä asti, kun pyöräilin sisään yhdestä muurin läpi kulkevasta kaupunginportista. Osuin vielä sopivasti paikalliseen juhlapäivään ja kadunvarret oli koristeltu vaakunaviirein, joita roikkui ikkunoista ja seiniltä kaikkialla. Tapasin jopa valkotukkaisen taidehistorian professorin, joka kutsui minut luokseen syömään (en tarttunut kutsuun, harmittaa vieläkin) sekä mummon, jonka kissa oli karannut, ja joka ei nivelvaivoiltaan päässyt sen perään. Mummo ei puhunut sanaakaan englantia, mutta hyvinpä se jutustelu minun parilla Italian sanallani ja elekielelläkin sujui!

Narnin kaupungin portti. Tästä ei kovin leviällä rekalla ajeta.

Jätin polkupyörän parkkiin keskusaukion laidalle ja patikoin kukkulan huipulle Narnin linnaa ihmettelemään. Tie siksakkasi ikävästi, joten päätin oikaista jyrkän, heinikkoisen rinteen kautta. Suunnilleen puolivälissä oli mukava huomata, että heinikon seassa oli palaneita risuja, ohdakkeita ja polvenkorkuista villiruusua. Sisulla tietysti rämmin loppumatkan ja pääsin linnan portille nokisena ja naarmuilla, mutta voitokkaana, tietysti vain todetakseni että kyseinen kivikasa oli sinä päivänä suljettu. Takaisin kääntyessäni löysin myös mukavan oikopolun, joka tuli tielle melkolailla viiden metrin päässä siitä kohdasta, josta alunperin olin lähtenyt uudisraivaajahenkeä uhkuen kiipeämään ohdakepöheikön halki linnalle. Olisin muuten taputtanut itseäni oikein olalle nokkeluuteni johdosta, mutta kun olisi jäänyt nokinen läntti paitaan.


Joenylitysongelmia

Viimeinen nousu hiekkatieosuudelta ihmisten ilmoille

Narnista oli mukava lähteä alamäkeen. Tiet olivat sekä Umbrian että Lazion alueella kohtalaisen hyvässä kunnossa ja liikennekään ei ollut mitenkään piinallista pyöräilijälle. Muita polkijoita ei kyllä juurikaan näkynyt ja jos näkyi, he olivat poikkeuksetta urheilupyöräilijöitä. Ilmeisesti hyötyliikunta ei ole suosiossa Italiassa.

Jatkoin kohti kraaterijärveä nimeltä Bracchiano. Reitin piti olla helppo, alavaa maata ja paljon tietä mistä valita, vaan olinpa väärässä. Matkan varrelle osui sellaisen pikkujoen kuin Tiberin ylitys. Siltojahan riittää, mutta enpä ollut hoksannut, että kaikki reittini lähelle osuvat ovat moottoritietä, jolle ei polkupyörällä tietenkään ole asiaa. Jonkin aikaa ympäriinsä pyöräiltyäni soitin turhautuneena tukipuhelun miehelleni Suomeen, koska kännykän ruudulta kartan tihrustaminen oli enemmän kuin hiukan hankalaa ja olin päätynyt jo aikaa sitten soraisille pikkuteille, joilla eteneminen maantierenkaillani oli tuskallisen hankalaa. Pienoisen pähkäilyn, hätävarasuklaapatukan ja vesitankkauksen jälkeen lähdin polkemaan jonkinlaista reittiehdotelmaa. Maisemat olivat mukavat, unikkoja pellonpientareet täynnä ja niin edelleen, mutta kylläpä oli matkanteko hidasta hiekkatiellä! Viimein pääsin asfaltille, löysin pyöräilykelpoisen sillan Tiberin yli ja pysähdyin onnellisena tienvarsiravintolaan syömään: Kello lähestyi neljää, olin ollut liikkeellä aamupäivästä asti ja syönyt aamiaisen jälkeen vain jäätelön Narnissa ja suklaapatukan Tiberin väärällä puolella, joten tietysti ravintola oli kiinni. Eipä siinä, pyörän selkään ja matka jatkui vielä seuraavalle huoltoasemalle, josta sain täytettyä patonkia lempimausteellani nälällä höystettynä. Kyllä oli hyvää!

Jostain syystä yksin ja ilman aikataulua matkustaessa pinna on ainakin minulla huomattavasti pitempi kuin seurassa. Ehkä se johtuu siitä, ettei tarvitse joustaa kenenkään muun mukaan, saati huolehtia toisten tarpeista. Tai sitten kaikki vain maistuu enemmän seikkailulta. Joka tapauksessa maltoin pitää ehkä vartin ruokatauon ennen kuin jatkoin matkaa. Poljin pikkukaupunkien läpi ja pysähdyin markettiin ostamaan täydennystä eväisiin. Ajattelin ehtiväni yöksi Braccianon laaksoon johonkin järvenrantakylään, mutta siinä tulivuoren rinnettä illan kähmeessä ylös polkiessani totesin, että enpäs. Aurinkokin alkoi olla matalalla eikä kutsuvia "agriturismo"-kylttejä näkynyt, joten polkaisin satakunta metriä sivuun vuorenrinteellä kiemurtelevalta maantieltä ja ripustin riippumattoni parin puun väliin. Siitä tuli oikein mukava ilta: Tuoreita mansikoita, hedelmiä, patonkia, kivennäisvettä sekä hyvä kirja lämpimässä auringonlaskussa, ja sitten nukkumaan lempeästi keinuvaan riippumattoon. Päivämatkaksi kertyi kaikkine pikkuteiden kiertelyineen ehkä seitsemänkymmentä kilometriä.

"Ota vain valokuvia, jätä vain jalanjälkiä" on hyvä periaate leiriä pystyttäessä

Bracciano-järveltä Santa Marinellaan

Aamulla loppumatka Braccianon huipulle taittui helposti. Alas kraateriin lasketellessa sain olla kiitollinen vararenkaasta ja työkalusetistä, jotka kuuluivat pyörän vuokraan, sillä etukumi puhkesi kesken alamäen. En oikeastaan osaa vaihtaa kumia (viime kerrasta on vuosia enkä ole koskaan oikein saanut siitä hommasta otetta), mutta onnistui se sitten kuitenkin.

Sain sen irti, mutta saanko enää takaisin paikalleen?

Järven rannalla pidin vain pienen uimatauon, sillä taivaalle alkoi kerääntyä synkänpuoleisia pilviä. Kraaterin vastakkaisella reunalla näkyi olevan kylä, ja kylän korkeimmalla kohdalla linna. Tässä tilanteessahan väsynyt matkalainen ei voi tehdä muuta kuin hakea suojaa myrskyltä tulivuoren rinteellä seisovasta synkästä linnasta, eikö totta? Ja kyllä kannatti, jälleen kerran: Castello Orsini-Odescalchi osoittautui erinomaisesti säilyneeksi ja upeasti sisustetuksi linnaksi. Sisäänpääsymaksu oli varsin kohtuullinen ja englanninkielinen opaslehtinen kierrätti loistavasti ympäri linnaa myrskyn raivotessa ulkopuolella ja maalaili kiinnostavasti linnan ja sen asukkaiden historiaa. Olen käynyt kaksinumeroisessa määrässä vanhoja linnoja, ja Orsini-Odescalchi on kyllä tähän mennessä suosikkini.

Orsini-Odescalchin linna häämötteli mukavasti kuvan oikeassa laidassa, kun nouseva tuuli alkoi lupailla rankkasadetta

Tukevan pasta-annoksen jälkeen jätin Bracchianon ja lähdin viimeiselle taipaleelle kohti Välimerta. Alamäkipainotteista, vähän liikennöityä asfalttitietä kauniissa maisemissa oli ilo ajaa. Minulla oli oikeastaan "varaa" käyttää vielä yksi päivä matkantekoon, mutta siinä kohdassa en innostunut enää tekemään ylimääräisiä lenkkejä, vaan polkaisin viimeiset viisikymmentä kilometriä suoraan Santa Severaan moikkaamaan loppumatkan seuralaisiani, eli Suomesta Battle of Nationsiin buhurt-maajoukkuessa tulleita kavereitani. Santa Marinellaan olikin sitten enää lyhyt matka. Hotellimme suostui ystävällisesti ottamaan polkupyörän hallinnoitavakseen, kunnes Red Bicyclen väki tulisi sen hakemaan.

Kaiken kaikkiaan pyöräilykokemus Italiassa oli oikein positiivinen. Kevät oli hyvä aika retkipyöräillä, sillä ilma oli lämmin muttei kuuma ja turistilaumat loistivat poissaolollaan. Majapaikkoja oli mukavasti tarjolla, samoin nähtävyyksiä. Ihmiset olivat avuliaita ja ystävällisiä, välillä eräs pyöräilyharrastaja jopa ajeli rinnallani kilometritolkulla ihan vain vaihtamassa kokemuksia. Ei jää varmasti viimeiseksi kerraksi, kun Kiipeilevä Kulkuri ottaa fillarin alle ja makuupussin tarakalle matkoillaan.

Maya-raunioita: Tulum, Muyil ja Coba

Jukatanin niemimaalla ei voi vierailla tutustumatta myös sen muinaisen maya-kulttuurin raunioihin. Maya-intiaaneilla oli Jukatanilla varsin kehittynyt sivilisaatio suurkaupunkeineen, temppeleineen ja tieverkostoineen, mutta syystä tai toisesta se alkoi kuihtua joskus 1000-luvun jälkeen. Viimeinen isku oli eurooppalaisten tulo 1500-luvulla. Mayasivilisaatio jätti kuitenkin jälkeensä suuren määrän kivisiä rakenteita, ja viidakon peitosta löytyy yhä jopa miljoonakaupunkien raunioita. Uusimmasta ja suurimmasta löydöstä voi lukea vaikkapa Hesarista.

Vierailimme useammilla raunioilla, ja reitin läheisyydessä jäi vielä jokunen katsomattakin.
 

Tulumin rauniot ovat upealla paikalla ja ranta on mainio, mutta väkeä aivan liikaa

Tulumin rauniot 

Tulumin rauniot ovat muutaman kilometrin päässä Tulumin rantakaupungista, komealla paikalla meren yläpuolella. Raunioalueen parkkipaikka on naurettavan kallis. En muista tarkkaa hintaa, mutta edestakainen taksimatka kaupungista olisi varmaan tullut halvemmaksi. Lisäksi parkkipaikka on parin kilometrin päässä rauniosta, ja kyyti sinne "traktorijunalla" maksaa vielä lisää.  Onneksi kuitenkin olimme liikkeellä aamupäivästä ja satuimme ajamaan raunioille etelästä rannansuuntaista tietä pitkin. Sen puoleisella portilla on taksien parkki/kääntöpaikka jolle ei voi pysäköidä, mutta kadunvarteen mahtui vielä jättämään auton.

Tulumin raunioalue on huolella ylläpidetty: Nurmikot on leikattu, portaat kunnossa eikä roskia näkynyt. Turisteja sen sijaan näkyi, ja aivan liikaa! Poluilla sai kävellä jonossa. Tulimissa oli jonkin verran portaita ja ahtaat aukot rauniokaupungin muurin läpi alueen laidoilla, joten ainakaan kovin isojen rattaiden kanssa ei kannata lähteä liikkeelle. Raunioiden alapuolella on kaunis hiekkaranta, jolle oli mukava pysähtyä uimaan. Uimaan kaipailevat saavat kuitenkin kavuta pitkät ja jyrkät, joskin hyväkuntoiset portaat alas rantakalliolta. Muuten liikkuminen oli helppoa kivetyillä poluilla.

Kartanoiden ja muurien rauniot olivat kyllä hienoja (Tulumissa ei ole pyramideja), mutta emme raaskineet satsata oppaaseen, joten käynti jäi hieman pintapuoliseksi. Päätin aika pian painua lasten kanssa raunioiden alapuoliselle rannalle nauttimaan aalloista sillä välin, kun muu seurue kierteli aluetta. Kokonaisvaikutelma oli aika "no joo". Rauniot ovat komeat ja upealla paikalla, mutta liiankin trimmattu ympäristö ja turistien paljous lohkaisi melkoisen siivun paikan charmista. Raunioilla viihtyi ilman opasta vajaan tunteroisen, ja rannalla sitten toisen mokoman aalloissa leikkimässä. Oikein mukava puolipäiväretkikohde Tulumissa lomailevalle, mutta kovin kaukaa en tänne lähtisi matkustamaan.


Muyilin rauniot ja Sian Ka'an luonnonsuojelualue

Muyil on sekä pikkuisen kylän että sen vieressä sijaitsevien raunioiden nimi. Oikeastaan etsin hyvää tapaa vierailla Sian Ka'an kansallispuistossa, kun löysin ehdotuksen käydä siellä Muyilin kylän ja raunioiden kautta. Itse suojelualue on valtava, mutta sinne pääsee järkevästi vain muutamasta paikasta. Löysin hyvän (ja ainoan) tee-se-itse-retken ohjeistuksen Täältä.

Autolla oli helppo löytää oikea paikka, kun piti silmänsä auki. Raunioiden parkkipaikka on aivan maantien vieressä. Pääsyliput olivat edulliset ja parkkipaikka ilmainen, eikä muita turisteja näkynyt missään. Lähimmät rauniot näkyvät parkkipaikalta ja niille johtaa kivetty polku, joten liikkuminen on helppoa. Pitemmällä liikutaan metsäpoluilla, sillä Muyilissa suurinta osaa alueesta peittää viidakko. Vain aivan raunioiden vieressä olevat alueet ovat ruohikkoa.

Muyilissa viidakko ja turistien täydellinen puute teki raunioiden tutkimisesta tunnelmallisen seikkailun

Kun lähimmiltä raunioilta jatkaa polkua pitemmälle, päätyy "castillolle" eli korkealle pyramiditemppelille. Se oli meille ensimmäinen näkemämme maya-pyramidi. Sen lisäksi että rakennus oli yllättävän korkea ja jyrkkä, se oli kutkuttavalla tavalla vieraan näköinen. Castillon nähtyäni minunkin on hitusen helpompi ymmärtää ihmisiä, jotka uskovat mayojen saaneen vaikutteita avaruusolennoilta, vaikka todellisuudessa taidan vain olla tottunut länsimaisiin mittasuhteisiin, taiteeseen ja arkkitehtuuriin.

Tarkemmin ajateltuna, Mayoista katsoen eurooppalainen ja pohjois-afrikkalainen kulttuuri taitaa olla käytännössä itämaista eikä länsimaista. Ymmärsitte varmasti kuitenkin mitä ajan takaa. Silmä tottuu, ja tottumisen huomaa vasta kun näkee jotain kaavaan sopimatonta. Avartavaa!

Castillolta vasemmalle vie polku metsän läpi. Matkalla seuraaville raunioille on pieni, kuiva luola, jossa oli hauska pistäytyä lasten kanssa. Metsästä raunioille saapuminen oli juuri sellaista kuin toivoin: Hiljainen viidakko, autiot rauniot eikä muita ihmisiä missään. Indiana Jones oli vahvasti läsnä.

Kiipeäisitkö?

Castillon takaa lähtevä polku vie luonnonsuojelualueelle. Siellä on toinen koppi, johon maksetaan pieni pääsymaksu. Jatkoimme soiseen viidakkoon rakennettua kävelysiltaa pitkin kohti laguunia. Matkaa on kilometri tai ehkä kaksi. Polun varrella on hämähäkkimäisen kiikkerän näköinen näköalatorni, josta pääsee ihailemaan viidakkoa puunlatvojen yläpuolelta. Tornin juurella on piknikpöytä, jonka ääressä haukkasimme välipalaa.

Laguunin rannassa meitä odotti muutama opas ja laiturillinen pieniä moottoriveneitä. Olin lukenut mayojen kulkuväylikseen kaivamista kanaaleista joille pääsee veneellä, ja halusimme nähdä ne. Kävimme vessassa ja tingimme veneretken hinnan 600 pesoon per aikuinen, lapset puoleen hintaan ja vauva ilmaiseksi. Kovin paljon tinkivaraa hinnassa ei tuntunut olevan.

Matkasimme veneellä kahden laguunin läpi ja sen reunalta tiheässä kaislikossa kiemurtelevaa kanavaa pitkin pienelle laiturille, jonka tuntumassa oli mayojen rakentama pikkuinen kivirakennelma. Ehkä se oli aikanaan varasto kanavia pitkin kuljetetuille tavaroille? Tai venevaja, tai vaikka tullivirkailijan toimisto? Laiturilla vaihdoimme uikkarit päälle ja hyppäsimme oppaan ohjeistamana kelluntaliiveinemme kanavaan. Pohja oli hiekkainen ja syvyys vaihteli puolestatoista pariin metriin. Siellä täällä näkyi muutama pikkukala ja jokunen lintu.Virta oli juuri sopiva, ja uimme ja kelluimme mutkittelevaa, kirkasvetistä kanavaa pitkin korkean ruohomeren läpi. Hiljaista, rentouttavan lämmintä vettä eikä ketään missään!

Veneretkellä laguuneilla

Kelluskelun kestoa on hankala arvioida, mutta puoli tuntia lienee osapuilleen oikea arvio. Kuusi- ja kymmenvuotiaat pärjäsivät hyvin mukana. Kun näkyviin tuli toinen laituri, kiipesimme sille ja palasimme kävelysiltaa pitkin takaisin veneelle. Kuusivuotias kaipasi kantajaa, sillä harvalankkuisella laiturilla oli yllättävän raskas kävellä pitempää matkaa. Paluumatkan veneilimme samaa reittiä, ja laiturirannasta otimme oikotien takaisin parkkipaikalle.

Sian Ka'an kansallispuiston retki Muyilin raunioiden ja kanavauinnin kanssa oli oikein onnistunut, voin kyllä suositella! Koko reissuun meni Tulumin kaupungista käsin omalla autolla viitisen tuntia. Veneretki sopii parhaiten uimaikäisestä (ehkä 3-5 vuotiaasta) ylöspäin, lapsesta riippuen. Vauvalle pitää osata tuoda omat pelastusliivit, sillä liivit ovat pakolliset eikä retken tarjoalla ole aivan pieniä liivejä.


Coba

Coban kylä ja rauniot ovat suunnilleen puolivälissä Tulumista Valladolidiin. Haukkasimme edullisen ja herkullisen lounaan kylän ravintolassa ennen raunioille suunnistamista, sillä oletimme (aivan oikein) siellä menevän reilusti aikaa: Coban raunioiden kokonaispinta-ala on nimittäin kymmeniä neliökilometrejä, tosin suurin osa siitä on tutkimattomana viidakon peitossa. Coban suuri pyramidi on myös korkein tunnettu, ja mikä parasta, sen huipulle saa kiivetä! Juuri parahultainen kohde minulle siis.

Coban suuri pyramidi pahimpien turistilaumojen lähdettyä

Olimme lukeneet, että Cobassa joutuu kävelemään paljon. Portilla kerrottiin, että lähimmille raunioille on kilometri ja suurelle pyramidille vielä kaksi lisää. Polkupyöriä oli tarjolla vuokrattavaksi halukkaille, mutta päätimme kävellä ja hyvä niin, sillä lähemmille raunioille oli matkaa korkeintaan kaksisataa metriä.  Pyörien sijaan satsasimme oppaaseen. Portilta palkattu yksityinen opas lähemmille raunioille 45 minuutin kierrokselle maksoi kolmisenkymmentä euroa. Sijoitus kannatti, sillä saimme mainion oppaan - pikkuisen maya-miehen, joka kertoi isoisoisänsä (vai isoisänsä? En muista enää) pukeutuneen vielä lannevaatteeseen ja puhuvansa itsekin äidinkielenään mayaa. Hän osasi kertoa meille paljon Cobasta ja sen asukkaiden elämästä ja vastaili mielellään kysymyksiin. Suosittelen!

Restauroidut eli suomeksi sanottuna kasvillisuudesta ja kivimusrkasta esiin kaivetut rakennukset ja Pelota-stadionit (pelota on mayojen rituaalinen pallopeli) ovat kiehtovia. Oli huimaa kuvitella, että juuri tässä on ollut kymmenien tuhansien asukkaiden kuhiseva kaupunki, jossa tieteet, taiteet ja uskonto ovat kehittyneet omia teitään, täysin erillään Euroopan, Aasian ja Afrikan kulttuureista. Coba on miellyttävästi viidakon kätkössä, mikä antaa sille saman, hieman salaperäisen tunnelman kuin Muyilille.

Lähempien raunioiden laidalla on toinen pyörävuokraamo, josta vuokrasimme lapsille fillarit. Vaikka matka onkin lähempänä yhtä kuin kahta kilometriä, se oli hyvä valinta. Tie suurelle pyramidille kulkee puiden katveessa ja on mukava käveltävä, ja matkalla on sekä viidakon peittämiä että restauroituja raunioita ihmeteltäviksi.

Coban suuri pyramidi on... no, suuri. Hämmästyttävän korkea. Jos sanon että neljäkymmentä metriä, niin se ei välitä oikeaa kuvaa, mutta sanonpahan kuitenkin. Valokuvakaan ei oikein tee sille oikeutta. Harmi kyllä, loppuiltapäivästä suurella pyramidilla oli melkoisen ruuhkaista. Kiipesimme huipulle hieman polvet tutisten ihailemaan rannatonta viidakkomaisemaa ja kuvittelemaan, miltä papeista on tuntunut seisoa täällä ylhäällä tuhatpäisen yleisön yläpuolella. Korkeanpaikankammoisen ei kannata kiivetä jos ei hallitse hermojaan, sillä alastulo on huomattavasti ylös kipuamista kuumottavampaa puuhaa. Pyramidin takapuoli on jätetty alkuperäiseen tilaansa. Sitä katsoessa on helppo ymmärtää, miksi viidakosta löytyy edelleen isojakin rakennelmia, sillä pyramidi näyttää takaa vain jyrkältä, köynnösten ja puiden peittämältä rinteeltä.

Coba sopii hyvin kaikenikäisille ja siellä pystyy aika hyvin liikkumaan myös rattaiden kanssa. Kävelykuntoakaan ei välttämättä tarvitse, sillä pitemmille siirtymille voi halutessaan vuokrata pyörän tai polkupyöräriksan kuljettajineen. Myös lasten pyöriä oli tarjolla, joskin vain ilman apupyöriä. Meillä vierähti raunioilla reilusti yli kaksi tuntia, ja meiltä jäi vielä kokonaan näkemättä kolmas restauroitu osio Cobasta, koska aika ja kestävyys loppuivat kesken.

Coba, Muyil vai Tulum?

Suuri Muinainen nielee jättiläiskäärmettä Muyilin raunioalueella

Jokaisella näistä raunioista on omat hyvät puolensa. Tulum jäi kuitenkin turistilaumoineen selvästi häntäpäähän, sitä varten olisi varmaan tarvinnut oppaan tai edes hyvän opaskirjan avaamaan raunioiden tarinaa.

En osaa päättää pidinkö enemmän Cobasta vai Muyilista. Cobassa oli mahtavaa sen massiivinen koko, hyvä opas, viidakkoinen ympäristö ja tietysti mahdollisuus kiivetä suuren pyramidin huipulle. Miinuspuolena suurella pyramidilla oli ruuhkaa aivan lähelle sulkemisaikaa asti. Aamupäivällä sielläkin olisi varmasti ollut miellyttävän väljää, kuten kaikkialla muualla Cobassa.

Muyilin raunioalue on pieni, mutta ihanan rauhallinen ja metsäinen. Lisäksi siihen oli mukava yhdistää pieni kävelyretki ja veneily / kanaalissakellunta Sian Ka'an kansallispuistossa.

Jukatanilla vieraillessa kannattaa käydä mielellään parillakin eri raunioalueella haistelemassa erilaista tunnelmaa. Osa raunioista, kuten Tulum, on ollut asuttu vielä muutama vuosisata sitten, kun taas osa on jäänyt viidakon alle jo paljon kauempana menneisyydessä.

Akumal

Dream Terrace Condominium rannan puolelta nähtynä. 

Tähän asti olen kirjoittanut Meksikon-matkastamme vain nähtävyyksien (no, toistaiseksi käytännössä cenotejen) näkökulmasta, mutta avataanpa hiukan vierailemiamme kyliä ja kaupunkejakin. Suunnittelimme matkan alunperin muutaman ydinkohdan ympärille: Välimatkat Cancunista eivä saaneet olla liian pitkiä lasten kanssa autoiltaviksi, kohteiden ympäristössä piti löytyä monipuolisesti meitä kiinnostavia nähtävyyksiä ja lisäksi halusimme välttää ruuhkaisimpia turistikohteita. Kuitenkin jonkinlainen turisti-infra etenkin matkan alkupuolella oli tietoinen valinta, koska olimme kaikki ensikertalaisia Meksikossa ja tenavien kanssa sitä todella arvostaa helposti saavutettavia palveluita. Reitiksi valikoitui lopulta Akumal - Tulum - Valladolid - Isla Holbox.

Ensimmäinen kohteemme oli Akumal, pikkuinen kylä Riviera Mayalla Playa Del Carmenin ja Tulumin välissä. Halusimme pois Cancunin ja Playa del Carmenin turistivilinästä, edullisen majoituksen ja helppoja päiväretkikohteita uimarannan lähellä. Akumalia kehuttiin myös upeaksi snorklauspaikaksi, joten se tuntui hyvältä valinnalta.

Näköala Akumalin huoneistostamme

Löysimme perille Air bnb -huoneistoomme Dream Terrace condominiumiin ensimmäisellä yrittämällä... kunhan ensin onnistuimme paikallistamaan Akumalin "liittymän" valtatieltä poisuessamme. Huoneisto oli Akumalin kahden hiekkarannan, Akumal Bayn ja Half Moon Bayn, välisen tien varrella rantaviivan tuntumassa. Upealta kattoterassilta levittäytyi merinäköala ja toisella puolella riitti metsää horisonttiin asti. Toisena yönä jopa nukuimme pojan kanssa kattoterassilla aurinkotuolien pehmustepatjoilla. Oli mahtavaa katsella kirkasta tähtitaivasta nukkumaan käydessä ja ihailla auringonnousua yhdessä aamukasteesta kostean peiton alta!

Akumalin rannanpuoleinen osa on turisteille menetettyä aluetta. Siellä on lähinnä muutama marketti ja turistikauppa, hotelleja ynnä ravintoloita. Aamupäivällä turisteja saapuu kauempaakin snorklaamaan tiukasti valvottua reittiä nähdäkseen Akumalin kuuluisat merikilpikonnat. Ranta on ihan mukava hiekkaranta, muttei mitenkään erikoinen, ja riutta oli suoranainen pettymys: Hurrikaani Wilma kuulemma tuhosi yli puolet riutasta vuonna 2005, ja nykyään siellä on nähtävissä lähinnä kuolleen ruskeaa korallia ja jonkin verran kaloja niiden lomassa.

 Emme olleet valmiita maksamaan nylkyrihintaa kahdensadan metrin opastetusta snorklauksesta rannan lähellä, joten aloimme selvittää mahdollisuuksia snorklata itse. Rannan tuntumassa on poijuilla rajattu alue, joka on kokonaan suojelualuetta kilpikonnille. Sen ympäri kiertää poijuilla rajattu "tie", jota pitkin opastetut retkueet saavat uiskennella, ja koko komeutta vahtivat kajakeilla liikkuvat valvojat. Aikamme nyhdettyämme saimme uimavalvojalta pitkin hampain annetun myöntymyksen: Poijujen ulkopuolella saa uida ja snorklata maksuttakin, mutta koska opastetut retket ovat valvojien tulonlähde, siitä ei ilmeisesti mielellään huudella.

Half Moon Baylla eivät turistilaumat vaivanneet

Half Moon Bay kylän pohjoispuolella oli huomattavasti rauhallisempi ja aivan yhtä hyvä (tai huono) snorklauspaikka kuin Akumal Bayn ilmaiset osatkin, joskin siellä joutui hiukan väistelemään kiviä veteen kahlatessaan. Akumal Bayn ulkolaidalla (parisataa metriä rannasta) on ilmeisesti myös riutta. Sinne asti emme kuitenkaan uineet joten en osaa sanoa oliko siellä eläväisempää kuin lahdella.

Lahtien välisellä niemimaalla oli matalia rantakallioita ja niiden välissä siellä täällä pikkuisia hiekkakaistaleita. Huoneistomme lähellä oli yksi hiekkapoukama jossa pystyi leikkimään isossa aallokossa, joskin muutaman naarmun hinnalla, sillä pohjassa oli aika paljon isoja kiviä, joita ei nähnyt kuohuvan veden läpi. Kunnon aallokkoa vastaan painiminen oli kuitenkin kymmenenvuotiaamme suosikkiaktiviteetti, ja kävimme hankkimassa mustelmia porukalla pariinkin kertaan.

Akumalin varsinainen kylä on maantiesillan verran sisämaahan rannasta. Sieltä löytyy ainakin pikkuinen marketti ja naurettavan halpa pizzeria, josta sai syötävää vielä ravintoloiden sulkeuduttuakin. Suoraan kylän halki ajamalla pääsisi myös Half Moon Cenotelle, kuulemma kauniille ja hiljaiselle uimapaikalle, jonka eräs tarjoilija meille neuvoi kun ryhdyimme juttusille. Yritimme sinne kahdesti, mutta harmi kyllä cenote oli kiinni. Siitä ei löytynyt tietoa edes nimellä googlaamalla, joten se varmaan on ihan aidosti turisteille tuntematon ja rauhallinen. Ensimmäisellä käynnillä portilla oli kuitenkin heppu, joka ilmoitti cenotelle pääsevän vain oppaan kanssa. Retki maksaisi kuulemma 900 pesoa per henki, joten kieltäydyimme kohteliaasti. Mainitsimme tästä seuraavana päivänä paikasta vinkanneelle tarjoilijallemme, joka äimistyneenä kertoi käyneensä siellä aina ilmaiseksi. "Yhdeksänsadan peson mies" jäi elämään reissulegendana, ja hänen sukulaissielujaan löytyi reissussa enemmänkin. Yritteliästä väkeä tosiaan.

Salainen pieni Cenote

Akumalissa on muuten myös hauska, pieni tutkimusretkeilykohte: Kun Akumal Bayn ja Half Moon Bayn välistä rannikkoaluetta katsoo satelliittikuvista, siellä näkyy vaatimaton vesialue. Löysin sille nimenkin jostain, mutta yllätys yllätys, en löydä enää. Eräänä aamuna, kun muut vielä nukkuivat, päätin lähteä lenkille ja etsiä kyseisen lätäkön. Olin nimittäin nähnyt rannanmyötäiseltä tieltä erkanevan jännittävän näköisiä, köynnösporttien ympäröimiä polkuja viidakkoon päin. Pari muutakin aikuista ehti herätä ennen kuin pääsin matkaan, joten lähdimme kolmestaan. Useimmat näkemistäni poluista johtivat vain tien toisella puolella olevien talojen komposteille, mutta ehkä neljäs kokeilemamme polku johti syvemmälle tiheikköön. Välillä se oli niin pieni, etten ollut ihan varma erotanko sitä enää takaisin tullessa, ja mutkia riitti. Lopulta kuitenkin päädyimme juuri sinne minne olin tähdännytkin: Ikioma pikkuinen cenote! Enimmäkseen vesi oli matalaa ja pohjakivet leväisiä, mutta reunoilla saattoi nähdä mahdollisia luolien suita. Totta puhuen en ole varma oliko se cenote vaiko vain ihan tavallinen lampi, mutta sen etsiminen oli oikein hauska aamulenkki! Retki oli siinäkin mielessä onnistunut, että löysimme myös takaisin ensimmäisellä yrittämällä.

Kiipeilevä Kulkuri aamulenkillä

Yhteenvetona, Akumalista oli helppo käydä rannikon nähtävyyksillä: Monilla cenoteilla, Playa Del Carmenissa Cirque du Soleilin esitystä katsomassa ja Xcaret-teemapuistossa (monia muitakin teemapuistoja olisi ollut tarjolla). Siellä oli edullista majoittua ja turistipaikaksi edullista syödä, mutta mainosten "viehättävä, turisteille vielä tuntematon pikkukylä upeiden koralliriuttojen tuntumassa" se ei ollut. Oikein onnistunut aloituspiste kuitenkin! Isompaa supermarkettia kaipaava joutuu järjestäytymään 15-20 minuutin automatkan päähän, mutta aurinkoa, merta ja hyvää ruokaa Akumalista kyllä löytyy.

Meinasin kirjoittaa useammasta tukikohdasta kerralla, mutta tämä taas venähti. Palataan asiaan!

Cenote Palomitas: Maanalainen katedraali

Ah! Lisää cenoteja!

(Jos et tiedä mikä cenote on, kurkkaa aiempi blogiteksti Cenote Azulista.)

Eräs Meksikon-matkamme tukikohta oli Jukatanin niemimaan sisäosissa sijaitseva Valladolidin kaupunki, joka sijaintinsa, kokonsa ja palveluidensa puolesta erinomainen tukikohta omatoimiseen cenote- ja rauniobongailuun. Valladolidistakin käsin useimmille cenoteille järjestäytyminen julkisilla kulkuneuvoilla olisi ollut vaikeaa tai jopa mahdotonta, sillä ne sijaitsevat usein pienten sivuteiden varressa. Vuokra-auton toimintasäteellä cenote-vaihtoehtoja oli kuitenkin enemmän kuin olisimme mitenkään ehtineet tai edes jaksaneet katsastaa, ja ilman lapsia pyöräily olisi voinut olla mielenkiintoinen optio.

Valitsimme Valladolidin ympäristön ensimmäiseksi kohteeksi kuulemma kauniin ja vähän tunnetun Cenote Sac-Auan Dzalbayn pikkukylässä. (Törmäsin siihen myös nimillä Sakawa ja Zaac Hauaj. Tämä havainnollistaa hyvin, miksi monista cenoteista on hankala löytää tietoa: Kirjoitusasuja on monta, ja niitä on hankala arvata googlausta varten.) Kolistelimme perille kuoppaista pikkutietä pitkin vain huomataksemme, että cenote oli sinä päivänä suljettu. Onneksi meillä oli suunnitelma B: Paluumatkan varrella oli cenotepari Palomitas ja Agua Dulche. Lisäksi ystävällinen (tai ainakin yritteliäs) heppu Sac-Auan portilta lähti mopolla näyttämään meille tietä, ja saikin tipin korvaukseksi vaivoistaan.

Cenote Palomitas

Palomitas ja Aqua Dulce ovat vierekkäiset luolacenotet, siskokset keskenään. Maan pinnalla oli vain parkkipaikka ja palapa-kattoinen huoltorakennus, josta löytyi vessat ja tietysti ruhtinaallisesti miehitetty lippukassa.

Sivuhuomiona: Meksikossa työtä näyttäisi löytyvän kaikille yritteliäille ihmisille. Näin turistina minulle ei tosin ollut aina aivan selvää, että kuka siitä työstä on halukas maksamaan? Esimerkiksi markettien kassoilla kurttuiset kauppakassinpakkaajat asettelivat ostokset huolellisesti kaupan pieniin ja helposti hajoaviin pussukoihin logiikalla, joka ei koskaan valjennut minulle. Heidän kanssaan näytti olevan tapana vaihtaa muutama sana aina ostosten päätteeksi. Ääriesimerkki Työstä Jolla On Tarkoitus oli suositun turistikohteen vessapaperinojentaja. Kyllä, luit oikein. Yleisen vessan ulkopuolella oli heppu, joka taitteli pätkän paperia jokaiselle vessassakävijälle, ojensi sen käteen ja hymyili ystävällisesti. Toivon todella, että sen kaverin ei tarvitse elää pelkillä tipeillä.

Takaisin cenote Palomitakselle! Pinnalta katsoen ja pikaisesti vilkaisten näkyvissä ei ollut mitään, ainoastaan harvassa kasvavia puita tasaisella maanpinnalla. Satunnaiselta vaikuttavassa kohdassa oli kaivettu aukko, josta lähtivät maan alle vievät portaat. Päivä oli varsin paahteinen, ja heti portaissa tuntui jo melkein kylmältä. Kivirappusia laskeuduttiin parvekkeelle, jolta Palomitas näkyi kokonaan: Pyöreä, katedraalimainen kammio on seiniä myöten täynnä varjoisaa vettä, johon sukeltaa syvälle auringon katon aukosta heittämä valopylväs. Jo toinen cenote, joka tuo mieleen hengelliset paikat! Ei ihmekään, että mayat kutsuivat niitä nimellä dzonot, pyhä kaivo.

Palomitas. Portaiden alatasanne oli veden alla, eli sopiva läiskyttelypaikka taaperoille

Meinasin kirjoittaa, että Palomitasissa on hiljaista (tai siis oli hiljaista, ennen kuin seikkailijaseurueemme paarusti sisään), mutta se olisi vale. Cenotessa asui muutamia lintuja, jotka sirkuttivat yllättävän paljon katonrajassa lennellessään. Muuten saimme olla aivan omassa, suhteellisessa rauhassamme melkein koko ajan. Vasta vähän ennen lähtöämme paikalle eksyi yksi turistipariskunta.



Palomitas on syvä, melkeinpä pelottavan syvä. Lipunmyyjän mukaan katosta vedenpintaan on kaksikymmentä metriä, ja pinnasta pohjaan vielä neljäkymmentä lisää. Kuten kaikissa cenoteissa, vesi oli täälläkin kirkasta ja yksinäisen auringonsäteen saattoi näädä jatkavan aina vain syvemmälle... ja syvemmälle... kunnes niskakarvat nousivat pystyyn ja teki mieli uida takaisin reunalle.

Cenoten poikki on pingotettu vedenpinnan tuntumaan muutama köysi, joiden avulla heikompikin uimari uskaltaa lähteä tutkimaan allasta. Portaita pitkin pääsee pariin kohtaan vesirajaa, mutta muuten on liikuttava uiden. Reunoilla on pari tasannetta joille pystyy kiipeämään ja joilta voi hyppiä, ja porrastasanteelta sai lainata auton sisäkumeja uimarenkaiksi. Muuten tässä cenotessa ei ole suuremmin aktiviteetteja tarjolla. Viereinen cenote Aqua Dulce oli kuvauksen perusteella hyvin samanhenkinen, joten päätimme säästää senkin sisäänpääsymaksun ja suunnata katsastamaan hieman erilaisen Cenote San Florenzo Oxmanin. Siitä enemmän sitten toisessa kirjoituksessa.

Kenelle? Cenote Palomitasin ihailu ei vaadi muuta kuin kyvyn kävellä portaita. Pikkulapsille se ei ollut kovin kiinnostava paikka, mutta seurueemme 11kk jäsen viihtyi kyllä jonkin aikaa loiskuttelemassa nilkan syvyydellä olevalla betonilattian palalla, joka oli portaiden alapäässä helpottamassa veteenmenoa. 6- ja 10v uiskentelivat aikuisten mukana uimarenkaiden kanssa sujuvasti ympäriinsä. Pienimmille tuli myös aika pian kylmä maan alla viileässä vedessä puljatessa. Jos uiminen ei ole sinun juttusi, käynti ei ehkä ole pääsymaksun arvoinen, vaikka näkymä onkin hieno.

Miinukset: Palomitas on melko äkkiä nähty. Älkää nyt ymmärtäkö väärin: cenote on upea, jännittävä ja eksoottinen nähtävyys jota saa tutkia rauhassa turistilaumoilta, mutta yksinään sen takia ei kannata mahdottoman pitkää matkaa ajaa. Viihdyimme cenotella alusta loppuun laskettuna noin tunnin.

Paljonko se maksaa?  Noin 100 pesoa aikuisilta, lapset puoleen hintaan ja vauva ilmaiseksi

Tavallinen talo ja sarja tenavia matkan varrella cenote Palomitasille

Miten sinne pääsee? Autolla. Valladolidin suunnasta ajoimme ensin Yalcoba- nimiseen kylään. Kylän läpi piti etsiä oikea tie pohjoiseen (niitä on kaksi, pidä huolta että päädyt lännenpuoleiselle!). Se ei ollut kovin hakalaa navigaattorin kanssa, ja olipa kylässä jokunen kyltintapainenkin. Loppumatka on suoraa, joskin kuoppaista hiekkatietä, jota oltiin ilmeisesti parhaillaan remontoimassa isommaksi, päällystetyksi tieksi. Cenote Palomitasille ja Agua Dulcelle vievä risteys tien vasemmalla puolella oli hyvin merkitty isolla kyltillä.

Jos haluat käydä samalla retkellä katsastamassa cenote Sac-Auan, Yalcobasta ajetaan pohjoiseen samaa tietä kuin Palomitasille mentäessäkin, kunnes saavutaan piskuiseen Dzalbayn kylään (ei näy välttämättä kuin tarkimmissa kartoissa). Cenote on kylän pohjoislaidalla, kannattaa kysellä paikallisilta jos et muuten löydä perille.

Kiitos kuvista Janne Paajala ja Tutta Lönn.

Vielä ainakin yksi, ehkä jopa kaksi cenote-aiheista postausta luvassa. Palaillaan!

Cenote Sac actun: snorklausta luolissa

Seuraavaksi Jukatanin luoliin!

Sac Actun on koko valtavan, Jukatanin alla verisuonten lailla kiemurtelevan jokiverkoston nimi. Se tarkoittaa mayaksi "valkoisia luolia". Sac Actun on myös yhden luolaverkostoon johtavan cenoten nimi, mikä teki oikean paikan etsimisestä hieman konstikasta. Sitä kehuttiin interverkon syövereissä kuitenkin niin vuolaasti, että päätin nähdä hieman vaivaa ja katsoa löytäisikö osoitetta. Lopulta löysin kohtalaisen oikealta kuulostavat koordinaatit, ja lisäksi Akumalista oli sinne helppo ajomatka. Lähdimme Sac Actuniin suosiolla aikuisporukalla, sillä kuvaukset lupailivat viileää, syvävetistä ja paikoin ahdasta luolaretkeä. Cenote Sac Actunille vievän hiekkatien varrella oli kylttejä monille cenoteille, joista käyttämäni sivustot eivät olleet kertoneet mitään. Jos olisimme olleet liikkeellä löysemmällä aikataululla, niille olisi ollut mukava pysähtyä. Ties millaisia helmiä siellä viidakossa piilottelee!

 Perillä Sac Actunilla varsin hyvää englantia puhuva opas selvitti meille hinnat ja varusteasiat. Olimme valmistautuneet etukäteen oleskeluun auringottomassa luolassa viileässä vedessä, joten meillä oli omat snorklausvälineet ja uimavaatteet mukana. Naisilla oli omat rash guardit ja legginssit lämmittämässä, miehet vuokrasivat lyhythihaiset märkäpuvut. Myös snorkkeleita ja maskeja oli tarjolla, sekä kaikille pakolliset kelluntaliivit. Olisimmepa vain älynneet vuokrata vaikka yhden tai kaksi sukellustaskulamppua! Harmi kyllä kuulimme niistä vasta jo veteen mentyämme, eikä meillä olisi tainnut olla pesojakaan taskussa tarpeeksi.

Keskellä näkyy juuripylväs, takaoikealla tippukivipylväs

Jouduimme odottelemaan opastetun kierroksen alkua parikymmentä minuuttia. Siinä ehti mukavasti kuvaamaan puissa kukkivia orkideoja ja ihmettelemään cenoten maanpäällisiä osia. Cenote Sac Actun on laaja monttu, jossa on vettä vain reunoilla. Veteen pääsee helposti portaita pitkin. Pohja on sileää, kalkkikivestä irronnutta pölyä, eikä uimakengille ole tarvetta. Räpylät on kokonaan kielletty luolan suojelemiseksi, samoin tippukivien koskettelu. Kuten muissakin cenoteissa, iholla ei saa olla mitään rasvoja tai muuta kosmetiikkaa, jotta lasinkirkas vesi pysyisi yhtä puhtaana jatkossakin.

Ryhmäämme kuului toistakymmentä turistia. Verrattaen rauhallista siis, kun luolissa oli vain yksi ryhmä kerrallaan. Joukkoamme johti hyvää englantia puhuva ja ystävällinen opas, joka kertoi mielenkiintoisia asioita cenoteista, luolastosta, alueen geologiasta ja ekologiasta.Opin esimerkiksi, että Jukatanin metsät pysyvät vihreinä kuivalla kaudella, koska eri lajit tekevät yhteistyötä ja kasvattavat valtavan pitkiä ja paksuja juurikimppuja kallion läpi aina luolissa virtaavan veden pintaan asti. Nämä juuripylväät näyttivät melkein tippukiviltä, mutta ne loppuivat järjenvastaisen näköisesti täsmälleen vedenpinnan korkeuteen, kuin leikattuna.

Kuljimme välillä uiden, välillä kahlaten. Ensimmäisessä luolassa näimme alhaalta päin pikkuisen cenoten, jonka keskellä oli saari. Auringonsäde sai sen näyttämään jonkin unohdetun jumalan pyhältä paikalta. Olisinpa saanut etsiä sen yksin! Nyt ympärillä pyörivä joukko latisti tunnelmaa.

Unohdetun jumalan temppeli

Palasimme takaisin cenoten aukolle ja jatkoimme toiseen luolaan. Seinien lähellä snorklatessa näimme miten luolasto jatkui syvälle alas ja sivuille. Tässä kohti aloin toivoa, että meillä olisi ollut omat sukelluslamput. Niitä luolien aukkoja olisi ollut hauska tiirailla tarkemmin, mutta nyt se ei hämärässä valossa onnistunut. Syvemmälle luoliin pääsee laitesukeltaen, ja joissain luolissa voi kuulemma nähdä muinaisten eläinten luita ja fossiileja. Siitä tulee cenoten toinen nimi, "Pet cemetry" eli lemmikkien hautausmaa. Jälkimmäiseen luolaan oli vedetty sähkövalot. Toisaalta vähemmän seikkailullista, toisaalta oli mukava  ihailla luolaa kokonaisuutena eikä vain taskulampun valokiilan leveys kerrallaan.

Liikkuminen Sac Actunin luolissa oli kelluntaliivin ja sileän hiekka/pölypohjan ansiosta helppoa. Uimareitti kulki välillä veteen ulottuvien stalagtiittien välistä ja vaati hieman pujottelua, mutta missään vaiheessa ei tullut klaustrofobinen olo eikä kompuroinnin vaaraa ollut. Opas vaati meitä liikkumaan tiukasti jonossa, ja suoraan sanottuna otti kyllä päähän kun en päässyt kiertelemään juuripylväitä ja tippukiviä niin paljon kuin olisin halunnut. Luolissa oli viileää, mutta pitkähihaisissa uimavaatteissa tarkenimme koko kolmen vartin reissun ihan mukavasti. Jos et vuokraa märkäpukua, kannattaa kiristää kelluntaliivi kunnolla. Se lämmittää yllättävän paljon!


Miinukset:  Eniten cenote Sac Actunissa häiritsi se, että "kaikki oli kielletty": Ilman liivejä ei saanut mennä veteen eikä jonosta saanut irrota. Ymmärrän ettei herkästi vaurioituvia, kasvavia tippukiviä saa mennä käpälöimään, mutta kokemus olisi ollut vielä selvästi hienompi jos olisimme saaneet tutkia ja löytää luolaston mutkat ja käytävät itse. Lisäksi lisävarusteiden vuokraamisessa oli vahva rahastuksen maku.

Keltaiset manaatit jonossa

Palvelut: Vessat ja pukukopit, opastetut kierrokset, snorklausvälineiden, märkäpukujen ja sukelluslamppujen vuokraus.  Ilman opasta luoliin ei pääse ollenkaan.

Kenelle? Tämä cenote sopii isoille lapsille ja melkeinpä kaikille aikuisille, jotka nauttivat turvallisesta opastetusta tutkimusmatkasta maan alle. Etukäteistiedon perusteella luulin reitin olevan vaativampikin, mutta fyysisesti vaativin osa taisivat olla cenoten reunalta pohjalle laskeutuvat portaat. Isommaksi ongelmaksi tulee varmaan lasten kanssa palelu, jos heille ei ole sopivia märkäpukuja. Pieni ahtaanpaikanjännitys ei haittaa, mutta jos kärsit voimakkaasta ahtaan- tai suljetunpaikankammosta, kannattaa jättää väliin.


Mitä maksaa?  En muista tarkasti. Noin 30e/henki, toki tietysti käteisellä ja pesoina. Lisävarusteiden hinnat olivat maan hintatasoon nähden selvästi yläkanttiin, joten nuukan kannattaa tuoda omat uimakerrastot ja lamppu, jos sattuu sellaisen omistamaan.

Miten tänne pääsee? Reitti oli helppo: Riviera Mayan rannikkomaantietä ajettiin Akumalista etelään ja käännyttiin oikealle sisämaahan Cenote Dos Ojosin isojen kylttien mukaan Chemuyilin kylän jälkeen. Edessä on heti puomi, jonka vartijalle vain sanotaan mihin ollaan menossa ja sitten vain ajellaan hiekkatietä joka aikanaan kääntyy vasemmalle ja lopulta loppuu. Bussilla ei pääse perille asti ja maantien varresta kävellen matkaa tulee kuutisen kilometriä, joten taksi tai oma auto lienee paras vaihtoehto.

Vielä ainakin yksi cenote-aiheinen postaus luvassa!

Kevättä kohti

Cenote Azul: Uima-allas Eedenissä

Jukatanin niemimaalla on tarjottavana huomattavasti hauskempia, mielenkiintoisempia ja ainutlaatuisella tavalla kauniimpia uimapaikkoja kuin missään muualla. Niistä on luvassa useampikin blogiteksti, joten nämä uniikit uimakolot ansaitsevat pienen taustaselityksen:

Kun Jukatanin niemimaan karttaa tai satelliittikuvaa katsoo ylhäältäpäin, se näyttää merkillisen piirteettömältä. Ei vuoria, ei juuri järviä ja ennen kaikkea ei yhtään jokea, vaikka alueella sataa vuodessa puolet enemmän kuin Etelä-Suomessa. Tämä johtuu siitä, että niemimaa on muinaisten koralliriuttojen jäänteistä muodostunutta pehmeää kalkkikiveä, jonka sisään vesi on vuosimiljoonien kuluessa narkertanut omat kiemuraiset polkunsa. Maanpinta pysyy kuivana kun sadevesi valuu huokoisen kalkkikivikallion läpi maanalaisiin onkaloihinsa. Kallion sisässä se jatkaa kohti merta muodostaen maailman pisimmän tunnetun maanalaisten jokien ja luolien verkoston nimeltä Sistema Sac Actun. Aika ajoin joku kohta luolastosta romahtaa, ja syntyy osittain veden täyttämä, usein hyvin syvä kuoppa eli doliini. Maya-intiaanit olivat riippuvaisia näistä makean veden lähteistä ja kutsuivat niitä nimellä dzonot, "pyhä kaivo". Espanjalaisittain dzonot vääntyi muotoon cenote.

Cenote Hacienda San Lorenzo Oxman. Kuvaaja: Janne Paajala

Cenotet ovat ehdottomasti Jukatanin niemimaan persoonallisin luonnonnähtävyys. Samanlaista tuhansien doliinien ja luolien muodostamaa piilomaisemaa ei taida olla missään muualla maailmassa (korjatkaa ihmeessä jos olen väärässä). Suurimmat ja hienoimmat cenotet on selvästi merkitty ja niillä on helppo vierailla, mutta periaatteessa milloin vain viidakossa kävellessään varomaton kulkija voi astua kuoppaan, joka jatkuu... ja jatkuu... ja jatkuu... Jokainen cenote on omanlaisensa ja houkuttelee tutkimaan. Aktiivilomailijan unelmanähtävyys!

En ala tässä blogissa laittamaan cenoteja paremmuusjärjestykseen, mutta jaanpahan oman kokemukseni sekä tekemäni taustatyön. Mahdollisia cenoteja pelkästään meidän reittimme varrella oli kymmeniä, ja ehdimme käydä vain kuudella.

Cenoteja on kolmea eri tyyppiä. Luolamaiset cenotet ovat nimensä mukaan luolia, joiden katossa on yksi tai useampia reikiä. Maljamaiset cenotet muistuttavat muodoltaan korkea- ja jyrkkäreunaista ämpäriä. Avoimet cenotet ovat melko matalareunaisia, lähinnä lammen näköisiä, ja internetiä tutkimalla niitä löytyy eniten Riviera Mayan alueelta. Tunnetuimmat avoimet kaunottaret ovat pitkin rannikkoa Playa Del Carmenista etelään: Cenote Cristalino, Cenote Azul ja Cenote Jardin del Eden. (Muitakin on. Paljon.) Koska kuusivuotiaamme vietti yhden päivän mahataudissa, Cristalino jäi minulta näkemättä, mutta Azuliin pääsimme jo koko joukolla.

Cenote Azul

Cenote Azul eli Sininen cenote on metsän keskellä, ja sen ympärillä piilottelee useita pieniä, kirkkaanturkooseja cenoteja. Pääallas on suuren uima-altaan kokoluokkaa ja vaihtelee syvyydeltään matalista kahluupaikoista useiden metrien syvyiseen. Vesi on ympäri vuoden mukavasti noin 23-asteista. Juuri sopivan virkistävää lämpimänä päivänä! Kalkkikiven läpi suodattunut vesi on erittäin kirkasta eikä kalliopohjassa ole juuri lainkaan vesikasvejam joten pikkuiset tetrat ja monnit näkee kaikkialla selvästi. Pikkukalojen puuhia oli hauska seurata.

Koska pieni jännityksen nipistys on parasta kaikessa tutkimusmatkailussa, kolusimme läpi myös Azulin fyysisemmät mahdollisuudet: Pääaltaassa on noin metrin korkuinen laituri ja reilun kolmen metrin korkuinen reuna, joilta on hyvä sukellella. Kannattaa kokeilla ennen kuin hyppää, laiturin kohdalla pohjaan olisi saattanut jopa kolahtaa jos olisi oikein yrittänyt.

Loikkaa seuraava roiskahdus Cenote Azulin hyppypaikalla

Kalkkikivikallio on täynnä koloja ja kiekuroita. Parissa paikassa vedestä pääsi mukavasti kiipeämään oikotietä hyppypaikalle. Kokeneelle boulderoijalle reittejä olisi varmasti enemmänkin, mutta itse jouduin tyytymään hyppypaikan vasemmalla puolella kallioseinämää pitkin kasvavien juurten avulla ylös kipuamiseen. Matkalla tosin sain sormiini ilmeisesti iguaaninkakkaa (näitä isoja liskoja näkyi Jukatanilla paljon, myös Cenote Azulilla), ja meksikon hyönteis- ja skorpionikannan tuntien ei tehnyt mieli tunkea sormia sokkona kovin syviin koloihin. Mutta ylös pääsin!

Hyppykallio muodostaa lipan, jonka alle on helppo mennä seikkailemaan. Siellä on jopa pari pikkuista hyllyä, joille pienet ja ketterät voivat kavuta. Luolista tykkäävän kannattaa kuitenkin jatkaa laiturilta kivipolkua cenoten poikki sen takaosaan: Polun varressa oikealla, vedessä, on pieni kolo lohkareiden välissä. Se on veden alta laajempi, ja sukeltamalla pääsee järkäleiden väliseen pikkualtaaseen. Jännää.

Kun jatkaa polun päähän ja menee veteen, oikealla on pitempi, pinnalta katsoen kolmiomainen onkalo. Pinnalla se on juuri ja juuri uimarin pään mentävä, mutta veden alla on runsaasti tilaa. Ehkä metrin päässä suuaukosta vedenpäällinen osa laajenee hiukan isommaksi luolaksi, johon mahtuu ahtaasti muutama uimari. Tämä on kuin jostain Enid Blytonin lasten seikkailukirjasta: Seikkailujen Cenote! Tai ehkä Viisikko Viidakossa... Luolassa on vettä useampi metri ja reitti on ahdas (paitsi jos sukellat - veden alla on reilusti tilaa), eikä perilläkään ole oikein kädensijoja lepopaikoiksi, joten uimataito on välttämätön. Meidän auttavasti parisataa metriä uiva kymmenvuotiaamme kävi tässä luolassa aikuisen kanssa.

Jos päätät mennä luolaan tai poistua sieltä sukeltamalla ja katsot matkalla ylös, näet luolan ja cenoten laidan välillä ilmataskun elohopeamaisen läikän. Sen katto on joistain kohti HYVIN matalalla, joten jos menet sinne, nouse pintaan erittäin hitaasti ja käsi edellä, muuten saat kuhmun. Tämä on täysin umpinainen ilmatasku, mutta sinne tulee yllättävän paljon valoa kirkkaan veden läpi alakautta. Mahduimme tänne nipin napin kolmestaan. Miten siisti paikka! Hymy oli kyllä korvissa, kun ensimmäisen kerran kävin tässä hiljaisessa pikku kammiossa.

Vedenalaisia tunneleita Cenote Azulissa

Eikä se tähän lopu: Kaikki kolme koloa ovat veden alla yhteydessä toisiinsa, ja lisäksi reitin molemmista päistä cenoteen. Polun päästä ilmataskuun ja ilmataskusta luolaan on vain aivan lyhyet sukellukset, mutta luolasta lohkareiden väliseen koloon on matkaa jo kenties neljä metriä pituussuunnassa. Kovin syvälle siinä ei tarvitse mennä. Tässä kokonaan vedenalaisessa yhdystunnelissa on mukavasti tilaa uida, seiniin kolhiintuminen ei ollut ongelma, ja valoakin oli kirkkaassa vedessä aivan riittävästi. Viimeinen kokonaan vedenalainen pätkä lohkareiden välisestä kolosta cenoten pääaltaaseen on vain pari metriä pitkä, mutta siinä joutuu sukeltamaan hitusen syvemmälle kuin muissa luolissa, koska katto on toisesta päästä tuntuvasti matalampi.

Lopuksi pakollinen disclaimer: Tunne rajasi, älä mene sukeltelemaan luoliin yksin ja muista tulla AINA varovasti pintaan; matalalla olevaa kalliota ei näe kunnolla veden alta edes laseilla. Meillä oli hauskaa, toivottavasti sinullakin - omalla vastuulla!

Kenelle? Suunnilleen perus marjastajan tasoinen liikuntakyky on välttämätön, sillä veteen ei mene portaita, vaan sinne kahlataan epätasaisia reunakallioita pitkin tai hypätään. Pikkutaaperolle oli aika rajallisesti loiskuttelupaikkoja, mutta hiukan sentään niitäkin, ja matkarattaiden kanssa piti paikoin nähdä hiukan vaivaa cenotelle vievällä polulla. Leikki-ikäinen uimarenkaineen ja kymmenvuotias snorkkeleineen sekä Kiipeilevä Kulkuri urheilullisine ystävineen nauttivat paikasta kovasti!

Kalojen jalkahoitola Cenote Cristalinolla.   Kuvaaja: Tutta Lönn

Jos lähikontakti luonnon kanssa ei ole sinun juttusi, jätä väliin - täällä luonto tulee nimittäin iholle ja jopa syö sitä, jos vain maltat istua hiljaa jalat vedessä. Ne jalkahoitoloistakin tutut pikkukalat tulevat nimittäin näykkimään kantapääsi pehmeiksi, jos vain kestät kutitusta!

Mitä maksaa? Aikuiset noin 100pesoa, lapset puoleen hintaan, mutta hintahan voi muuttua.

Palvelut: Simppelit vessat, pieni turistikioski lipunmyyntipisteen yhteydessä ja hoidetut polut.

Mitä mukaan? Pieniä pesoja käteisenä tarvitaan portilla, ja uimapuku ja pyyhe tietysti. Herkkävarpainen voi hyötyä kallioilla uimakengistä, itse en kokenut sellaisille tarvetta. Aurinkovoidetta ei saa olla iholla veteen mennessä (tai sen pitäisi olla biohajoavaa, mutta en jaksanut etsiä sellaista), joten keskipäivän auringossa uidessa uimapaita/rash guard voi olla hyvä ajatus herkästi palavalle. Hyttyset eivät kiusanneet meitä eikä hyttysmyrkkyäkään saa olla iholla cenoteen mennessä, joten sen voit jättää suosiolla kotiin. Uimalasit kannattaa ehdottomasti olla, samoin pienille kellukkeet, koska syvyys vaihtelee välillä äkistikin. Snorkkeli ja räpylät... no, itse en tarvinnut, mutta moni muu tykkäsi niillä polskia. Makuasia. Myös juotavaa ja evästä kannattaa olla mukana, sillä cenotelta on harmi lähteä kävelemään portille kesken puuhien. Arvotavarat kannattaa jättää kotiin, sillä lukollista säilytyspaikkaa ei ole.

Miten tänne pääsee? Pian Playa del Carmenista etelään tien varressa on selkeä kyltti. Mikä tahansa Riviera Mayan rannikon suuntaista maantietä kulkeva pyörällinen kulkupeli kulkee aivan cenoten sisäänkäynnin vierestä, joten collectivojen (minibussien) ja bussien luulisi toimivan hyvin.  Itse käytimme vuokra-autoa.

Miinukset:
- Tunnettu ja suosittu. Kävimme lauantaina ja aamupäivällä oli vielä hyvin tilaa, mutta puolilta päivin alkoi olla jo ahdasta. Yhtiömme suosittelee arkiaamupäivää, jos et halua jatkuvasti jonottaa vuoroasi ja väistellä muita uimareita.
- Auringonottomahdollisuutta ei ole, koska metsä ulottuu cenoten partaalle joka puolella. Hieman viileämpänä päivänä viluisen uimiset saattavat siis jäädä lyhyemmäksi kuin toivoisi.
- Rajallisesti parkkitilaa. Tästäkin syystä kannattaa tulla aamulla.

Miinukset ovat olemattomia plussiin verrattuna. Käy ihmeessä, jos vain tilaisuus tarjoutuu! Jos ei tarjoudu, järjestä sellainen.

Olipa mukava palata edes näin muistoissa Cenote Azulin mielikuvitusta kutkuttaviin vesiin. Seuraavassa postauksessa lähdemme syvemmälle Jukatanin vetisiin luoliin Cenote Sac Actunin kautta. Stay tuned!

Jukatanin niemimaalla

Vietimme 2018 tammi-helmikuun vaihteessa kaksi viikkoa Jukatanilla perheen ja ystävien kanssa. Mukana oli kolme reipasta lasta (11kk, 6v ja 10v) sekä viisi melkein yhtä reipasta aikuista. Reittimme kulki Helsingistä Lontoon kautta Cancunin lentokentälle ja sieltä varsinaisiin kohteisiin Akumaliin, Tulumiin, Valladolidiin ja Isla Holboxille. Muistojen joukkoon päätyi paljon kutkuttavaa puuhaa ja mielenkiintoista nähtävää, jokunen kommellus ja vastoinkäyminen sekä monia ikimuistoisia hetkiä.

Kirjoittelen tässä tulevina aikoina sarjan Jukatanin retkeämme käsitteleviä tekstejä eri näkökulmista. Jukatanille matkaa suunnittelevan kannattaa laittaa siis laittaa Kiipeilevän kulkurin päiväkirja seurantaan varsinkin jos tähtäimessä on ensimmäinen omatoimimatka lasten kanssa, olet kiinnostunut maya-historiasta ja aktiivisesta lomailusta luontoa ihmetellen tai aiot olla Jukatanilla oma matkanjohtajasi, eli suunnittelet ja toteutat kaiken lennoista retkiin itse.

Pysyhän mukana!

Jet lag mahdollisti upeiden auringonnousujen ihailun omalta kattoterassilta loman ensimmäisinä aamuina

Sen Tzu: Pakkaamisen taito

Ihan kohta on aika tyhjentää jääkaappi, tiskata viimeiset tiskit, viedä roskat, kastella kukat ja sulkea kotiovi muutamaksi viikoksi. Ennen sitä olen kuitenkin saanut pakata oikein antaumuksella, kerrankin! Koska kilot matkalaukussa maksavat sekä rahaa lennoilla että hikipisaroita ja kallisarvoisia manauksia jokaisella siirtymällä, pyrimme matkustelemaan enimmäkseen käsimatkatavaroilla. Tässä blogipostauksessa avaan itselleni hyödyllisimpiä vinkkejä kevyesti pakkaamiseen.

Tällä kertaa päätimme repäistä ja ottaa nelihenkiselle perheellemme yhden yhteisen ruumamatkatavarankin, jotta saamme räpylät ja snorkkelitkin mukaan. Tämä on mahdollista, koska kumpaakaan lasta ei enää tarvitse kantaa lyhyillä matkoilla eikä rattaistakaan huolehtia. Luksusta, voi pakata ihan överisti!

Lapsille ja lasten kanssa matkustaville vaatteita tarvitsee hiukan enemmän kuin aikuisseurassa. Jäätelöt ovat ansa, lentokoneen mehulasinpidikkeet lähinnä kamppaavat juomia ja vanhempien syliin puklaaminen on monien vauvojen mielestä ainoa oikea tapa röyhtäistä - puhumattakaan ketsuppisista suukoista keskelle paitaa. Yllättävän vähällä sitä kuitenkin pärjää lämpimässä ilmastossa! Suurin muutos kevyesti pakatessa pitää tehdä omaan ajatteluun: Vähemmälläkin pärjää muutaman viikon.



1) Jos matka-aika on yli viikon, valmistaudu pyykkäämään.
Tämä on ensimmäinen ja tärkein sääntö. Monissa lomahuoneistoissa on pesukone, mutta usein myös pesula on hyvä vaihtoehto. Hotellin pesulapalvelut maksavat yleensä mansikoita, mutta esimerkiksi Kaakkois-Aasiassa ja muissa länsimaisittain halvoissa kohteissa pyykkäys koneelliselle vaatteita ei montaa euroa maksa, ja saat omasi takaisin puhtaana ja usein myös silitettynä. En kuitenkaan suosittele viemään mitään hankalaa, kuten väriä päästävää merinovillaneuletta. Pese ja pidä - vaatteet ovat matkalle paras valinta. Myöskään pieni määrä nyrkkipyykkiä hotellin pesualtaassa ei vie kuin hetken lomastasi, mutta voi säästää kymmeniä euroja lentolipun hinnassa ja jokusen selkänikaman, kun ei tarvitse raahata jättiläismatkalaukkuja.


2) Satsaa elektroniseen viihteeseen.
Eikös matkalla olekaan tarkoitus irrottautua älylaitteista? No jaa. Minusta matkalla on tarkoitus nähdä ja kokea uutta, rentoutua ja nauttia olostaan. Kaikissa kolmessa tavoitteessa älylaitteista saa ilon irti, ja samalla säästää pakkaustilaa. Esimerkiksi romaanien kantamisen sijaan voit ladata lukemista tabletille. Monista isompien lasten lautapeleistä on olemassa sähköinen versio, eli se ihan sama tuttu perheen kanssa pelattava peli, mutta kosketusnäytöllä. Kartat, kohdeoppaat, omat muistiinpanot, lentoliput, sudokut, sanakirjat... Melkein kaikki kirjallinen materiaali on saatavilla myös sähköisenä. Etenkin matkaoppaita myös ilmaisena kirjaston e-kirjavalikoimassa. Ja tilaa säästyy! Muista vain ladata kaikki offlinessa käytettäväksi, muuten saattaa puhelinlasku yllättää kotimaassa.

Tabletti toimii myös värityskirjana

Jos e-versiota haluamastasi aineistosta ei ole valmiiksi saatavilla, niin pienissä määrin voit digitoida myös itse: Viimeksi tänään valokuvasimme neljäsluokkalaisen matkaläksyistä ne kirjat, joihin ei tule merkintöjä, ja TA-DAA! Viisi kirjaa vähemmän kannettavana. Ainoa miinus älylaitteissa on se, että kirkkaassa auringonpaisteessa näytöltä lukeminen ei ole herkkua (ja säännöllisestä latauksesta pitää tietysti huolehtia). Siksi pakkaan uima-altaan reunalla nautittavaksi yhden paperisenkin kirjan jokaiselle.



3) Optimoi mukaan lähtevät vaatteet ja kengät.
Kengät ovat ehkä eniten tilaa vievä yksittäinen matkatavara. Tropiikissa tarvitset yhdet hengittävät, mukavat umpikengät (lenkkarit tai vaelluskengät, mieltymyksistä ja luonnossa liikkumisen määrästä riippuen) kotimaassa ja maastossa käytettäväksi, ja yhdet kaduilla ja rannoilla kävelyyn sopivat sandaalit. Siinä se. Umpikengät jalkaan lähtiessä, sandaalit laukkuun. Jos ohjelmassa ei ole erityistä pukukoodia vaativia tapahtumia, näillä pärjää. Tällä kertaa jouduin hieman tinkimään ja pakkaamaan viidakkolenkkaritkin laukkuun, koska vietämme loman alussa useamman päivän Lontoossa talvikengissä.

Vaatteita pakatessa mietin, onko jokaiselle vaatteelle niin paljon käyttöä matkan aikana, että se ehtii likaantua ainakin melkein pesukuntoon. Jos ei, sitä ei luultavasti kannata ottaa mukaan. Poikkeuksena tähän olen tykännyt pakata kaikille yhden vaatekerran joka on sen verran särmä, että sillä kehtaa istahtaa keskitasoiseen ravitsemusliikkeeseen. Se ei kuitenkaan saa olla niin hieno, ettei sitä raaskisi käyttää myös muualla.

Huivina pareo on verraton sekä helteellä että koleammalla säällä

4) Hanki pareo eli saronki ja opettele käyttämään sitä

Pareo taipuu pyyhkeeksi tai vaikka supersankarin viitaksi

Ja kun olet oppinut, osta pari lisää. Mutta siis mikä se on? Suomeksi huivi. Pareo eli saronki on iso, ohut huivi, jota voi käyttää noin tuhannella tavalla. Omat suosikkikäyttötapani ovat rantamekko, aamutakki, päähuivi aurinkosuojana, hame, shortsit, toppi, piknikviltti, kantoliina ja pyyhe. Esimerkiksi Pinterestistä löytyy valtavasti ideoita miten pareota voi käyttää. Olen korvannut osan matkalle lähtevistä rantapyyhkeistä pareoilla, jotka kulkevat vaikka taskussa tai vyötärölle sidottuna ja vievät muutenkin vain murto-osan peruspyyhkeen tilasta ja kuivuvat nopeasti. Ja mikäpä sen kätevämpää kuin sitaista rantaleikeistä väsynyt leikki-ikäinen pareolla selkään kotimatkan ajaksi? Pitää ehkä kirjoittaa pareoista joskus ihan oma postaus, tämä meinaa lähteä nyt vähän lapasesta. Eteenpäin siis.

Yllättäen löytyneet IHANAT  rantakivet kulkevat pareopussissa

5) Karsi kosmetiikkaa.
Ensinnäkin, käsimatkatavaroissa saa kuljettaa vain alle 100ml pakkauksia nestettä. Tämä jo auttaa kummasti madaltamaan purkkien ja puteleiden vuorta. Shampoot, saippuat, (aurinko)rasvat ja pyykinpesuaineet kannattaa ostaa minipurkissa ja myöhemmin täydennellä kerran ostettuja pikkupakkauksia. Näissäkään ei tarvitse pakata kuin ydintuhon varalle, kyllä sieltä kohteesta sitten voi täydentää jos kulutus yllättää. Ainakin meikäläisen iholla aurinkorasva ja satunnainen aftersun tuntuvat kuittaavan kosteusvoiteen tarpeen hyvin tehokkaasti kosteassa ilmastossa, joten perusrasvaa en tarvitse ollenkaan. Keskiverto tukka ei myöskään putoa päästä vaikka käyttäisit 2in1 shampoota pari viikkoa tai (iik!) jopa samaa body&hair pesuainetta päästä varpaisiin. Yhden harjan viemään tilaan mahtuu kymmenen kampaa. Paksu pakkeli valuu tropiikissa kuitenkin, joten jätä myös valtaosa meikeistä suosiolla kotiin. Samoin koko perhe voi aivan hyvin käyttää samaa tuoksutonta antiperspiranttia ja samaa (lasten) hammastahnaa pari viikkoa, turha kantaa jokaiselle omia purkkeja ja purnukoita. Tätä listaa voisi jatkaa vaikka koko postauksen, mutta saitte varmaan kiinni ajatuksesta.


6) Tunge surutta
Sandaaleihin mahtuu monet pikkuhousut. Etelänlomalla, jolla yölämpötilatkin pysyvät lähellä kahtakymmentä, pakkaan laukkuun shortsien ja t-paitojen lisäksi vain yhden ohuen ja yhden lämpimämmän pitkähihainen sekä yhdet ohuet pitkät housut. Matkavaatteina on sitten toinen kierros pitkähihaisia ja -lahkeisia, mahdollisesti pitkillä kalsareilla/legginsseillä ryyditettynä. T-paitoja ja shortseja kuluu yllättävän vähän (toki lasten jäätelö- puklu- ja ketsuppipitoisuudesta riippuen), koska huomattava osa päivistä kuluu joka tapauksessa uikkareissa. Ja juu, meillä syödään myös loma-asunnossa nautittavat aamu- ja iltapalat usein alusvaatteisillaan, osittain siksi että maha on helpompi pestä kuin paita. Pakkaan aina mieluummin minimin kuin maksimin. Aina voi pyykätä, kunhan on yksi varakappale kaikkea pakollista!

Kahden käsimatkavaran ja hieman vajaaksi pakatun ruumamatkatavaran sisältö: Kahden aikuisen ja kahden lapsen vaatteet ja kengät käsimatkatavaroissa, pesupussit sekä rantakamppeet ja muutama kirja ruumaan menevässä laukussa.

Ylläolevien lisäksi yksi iso reppu on täynnä eväitä (erikoisruokavalioisen leivät koko reissulle sekä pussipuuroja kiireisiä ja väsyneitä hetkiä varten, ynnä menomatkan eväät ja paniikkipatukoita syötäväksi jos/kun ruoka-aikataulu ja hermo pettää) sekä pienempi reppu, johon pakataan elektroniikka, passit ja muut arvotavarat. Siinä se sitten onkin.

Tämä esimerkkipakkaus ei ollut niukimmasta päästä. Paljon vähemmälläkin pärjää, etenkin kun lapset kasvavat ja vaatteita likaantuu vähemmän. Kokeile ja löydä oma minimisi, ja lisää siihen sitten sen verran iloa ja mukavuutta kuin jaksat kantaa!

Kohta mennään!