Le Toulourenc, valkoinen kanjoni

Katkennutkin karahka puhkeaa lehteen, kun paikka vain on tarpeeksi komea

Toulourenc on joki, joka virtailee paikoitellen kauniiden, valkoisten kalkkikivikallioiden läpi. Halusin ehdottomasti päästä tutkimaan sitä kesäisellä Ranskan matkallamme ja tungin sen puoliväkisin aikatauluun siirtymälle Régussesta Vallon Pont'd'Arcille. Seitsemänvuotias lähti mieluummin katsastamaan Avignonin paavinpalatsia mummon ja tädin kanssa, joten koukkasimme tekemään pienen jokikävelyn kolmestaan miehen ja 12-vuotiaan kesken. Koska tiet olivat pieniä ja kiharia, mutkaa tuli jonkin verran - mutta kannatti! Ihana paikka viettää lämmintä päivää patikoiden, kiipeillen ja pulikoiden. Sitäpaitsi ajoreitti on hauska ja maisemat Ranskan maaseudun tapaan viehättäviä.

Lähtöpiste eli sinikaiteinen silta ei näytä vielä kummoiselta

Faktat:

Sijainti: Etelä-Ranska, Bridge Toulourenc, 44°12'54.09"P   5°12'49.92"I
Ikäraja: Ei ikärajaa, mutta maasto on hankalaa ja vaatii kiipeilyä
Hinta: Ilmainen (omatoimikohde)
Kesto: vajaa 3h (meillä)
Mukaan: Kasteltavat lenkkarit, uimapuku, evästä ja juomavettä, aurinkovoidetta, kuiva vaatekerta autoon odottamaan

Löysimme paikan navigaattorin ja kartan avulla ilman suurempia kommelluksia. Ilmeisesti loiskuttelukelpoista reittiä olisi noin yhdeksän kilometrin verran, josta osa on tämän sillan ala- ja osa yläpuolella laakson varrella. Me suuntasimme tällä kertaa ylävirtaan. Koko reitin kulkeakseen kannattaisikin varmaan aloittaa seuraavalta sillalta alavirran suunnalta. Pitääpä käväistä tutkimassa sekin puoli, jos joskus vielä eksyn tuolle suunnalle!

Noin kilometri sillan eteläpuolella on pellonlaidassa parkkipaikka - ymmärrettävästi sillalle ei voi pysäköidä. Alueella ei ole minkäänlaisia vessoja eikä itse kanjonissa ole kovin montaa sopivaa puskaa, joten parkkipaikan viereisen metsikön tarjoamaa näkösuojaa kannattaa hyödyntää. Parkkipaikalta voi kävellä sillalle tietä pitkin, mutta yhtä hyvin tehdä kuten me ja hypätä jokeen jo tässä.

Vesi oli kesäkuun alkupuolella lähteideni mukaan "aika kylmää, joten kannattaa mennä hellepäivänä". Sää oli aurinkoinen mutta elohopea kipusi vain nipin napin yli 20-asteeseen. Hiukan hirvitti, että paleltuuko meiltä nilkat, mutta rohkeasti jokeen vain. Olo oli varsin suomalainen, kun totesimme veden olevan erinomaisen sopivasti uimalämmintä eli nahka-anturilla arvioiden ainakin 21-22-asteista. Hyvä hyvä!

Olin hiukan miettinyt, että viitsinkö kastella kenkiä vai menenkö paljain jaloin. Näin jälkiviisaana voin sanoa, että tukevat, kastumista sietävät vaellussandaalit tai lenkkarit ovat EHDOTTOMASTI tarpeen. Vaikka kivet ovat sileitä, niiden muotoon tottumattomat jalkapohjat kipeytyvät yllättävän nopeasti. Vaikka tykkään paljasjalkailla, vannon lämpimällä säällä rotkoillessa ja jokikävellessä pitäväpohjaisten sandaalien nimeen. Kylmemmässä vedessä umpikenkä on lämpimämpi. Tällä kertaa onneksi olin sen verran aikuinen, että olin lähtenyt niillä kengillä.

Ensimmäinen syvempi kohta tiesi paidalle lähtöä

Ensimmäisen kilometrin matkalla näimme useita muitakin patikoijia, mutta ei mitenkään tungokseen asti. Sen jälkeen väki harveni entisestään, ja saimme enimmäkseen pitää Valkoisen Kanjonin itsellämme. Aluksi kuljimme paidat ja shortsit päällä, lahkeiden kastumista vältellen. Melko nopeasti shortsit sullottiin kuitenkin reppuun, ja ensimmäisen syvemmän kohdan tullen paidat saivat tehdä niille seuraa.

Le Toulourencin vesi on kirkasta ja enimmäkseen matalaa. Alkumatkasta kahlailimme loivien rinteiden välillä korkeintaan pohkeen syvyisessä vedessä mukulakivipohjalla, joka on muuten helppokulkuisempi kuin voisi kuvitella. Ei siinä nyt juosta tee mieli, mutta kivet istuvat mukavan tiukasti toistensa lomassa eikä askeliaan tarvitse sen kummemmin varoa. Kevyt vastavirta ei pahemmin hidasta aikuisen kävelyä, mutta pikkukoululaisen tai sitä nuoremman tassu alkaisi varmaan painaa tavallista nopeammin. Pitemmällä rotkossa on muutama lyhyt kohta, joista aikuinen selviää kyllä kahlaamalla, mutta 140-senttisellä meni jo uimahommiksi.

 

Syvemmässä vedessä sai jo vähän miettiä mihin astui, ettei virta keikauttanut repunkantajaa uimasilleen

Ylempänä rotkon varrella vastaan tulee leikkimökin kokoisia murikoita. Varsinaista polkua ei ole, vaan etsimme kukin mieleisemme reitin niiden yli tai ympäri. Kalkkikivi on miellyttävän pitävää kengänpohjan alla, joten matkan lohkareosuudet olivat hauskaa loikkimista ja kipuamista.

Tasohyppelyä

Olimme suunnitelleet kävelevämme kanjoniosuuden yläpäähän ja palaavamme sitten rotkon oikeaa reunaa kulkevaa polkua takaisin sillalle. Aikaa oli kuitenkin kulunut jo reilusti puolitoista tuntia, eikä polkua näkynyt. Vastaan tuli perhe, joka osasi kertoa että polulle on vielä "jonkin matkaa". Tällä informaatiolla, hieman jo väsyneinä, päätimme luovuttaa ja kääntyä alavirtaan.

Olin aika pettynyt, koska saman reitin kulkeminen kahteen suuntaan on aina ollut minusta tylsää. Taas vaihteeksi tuli osoitettua, että olinpa ruhtinaallisesti väärässä, sillä tässä tapauksessa alavirtaan palaaminen oli erinomainen päätös: Myötävirta sai askeleen tuntumaan kevyeltä ja lohkareiden välissä virtaavia minivesiputouksien alapuolisiin syvänteisiin loiskahtelu osoittautui etenkin minun ja pojan mielestä parhaaksi viihteeksi aikoihin. Pääsimme jopa hyppimään syvänteeseen kelotukin päästä! Jos pitäisi valita ylä- tai alavirtaan kulkeminen, niin alavirtaan on selvästi hauskempaa.

Paluumatka taittui menomatkaa nopeammin: Sillalta laskettuna seikkailimme ylävirtaan reilun puolitoista tuntia, alavirtaan ehkä puoli tuntia vähemmän. Le Toulourencin tutkimisen jälkeen jaksoi varsin mainiosti istua taas pari tuntia autossa, etenkin, kun ostimme suoraan viljelijältä ison annoksen herkullisia mansikoita evääksi.

Molskis!

Tälläkin retkellä sattuma laati parhaat päätökset. Seitsemänvuotiaalle retki olisi varmaan ollut liian rankka (tai olisimme joutuneet kääntymään vielä aikaisemmin takaisin), joten suunnittelematon kolmen hengen kokoonpanomme toimi kuin suoli viimeviikkoisen katkarapumajoneesin jälkeen. Rotkon maisemat olivat sen verran vaihtelevia, että aiemmin takaisin kääntymällä olisi jäänyt hienoja paikkoja näkemättä. Paluumatka rinteessä polkua pitkin olisi ollut sekä rankempaa, kuumempaa että tylsempää, joten puolipakotettu käännöksemme takaisin oli nappi ratkaisu sekin. Olisi jäänyt koskipaikoissa temuaminenkin tekemättä, ja se jos mikä olisi ollut sääli.

Mitä enemmän näitä blogitekstejä kirjoittelen, sitä selvemmin huomaan, että reissussa pitäisi tajuta jättää enemmän sattuman varaan. Yleensä sillä tavalla tuntuu tulevan vähintään yhtä onnistuneita sattumuksia kuin suunnittelemalla. Tai ainakin mieleenpainuvampia. Jos vaan malttaisi, pitäisi ruveta testailemaan sellaista matkustustapaa, että katsoo jonkin hienon paikan, varaa ihan liikaa aikaa ja varusteita ja höhhäilee sitten matkalla ja kohteessa ympäriinsä oikein antaumuksella.

No. Siinäpä oli viimekesäisen Ranskan-matkamme kanjoni numero 3/5. (Verdon kanjonista on useampikin postaus: Rauhallisesta melontaretkestä lasten kanssa ja koskimelonnasta kumikajakeilla sekä vaelluksista Sentier Martelilla ja Sentier Imbutilla. Kanjoni numero kaksi oli Haute Jabron, jonka laskeuduimme köysien ja märkäpukujen kanssa) Jos aion käydä nämä läpi kronologisessa järjestyksessä, niin kanjoni numero nelonen tekisi melkein mieli jättää väliin. Se oli sellainen seikkailu, että menetän kyllä kaikki Hyvä Äiti pisteet, mitä olen vaivalla yrittänyt raapia kasaan...

P.S.  Muista ottaa Kiipeilevän Kulkurin päiväkirjan  tilaukseen, niin tulevat seikkailut eivät pääse livahtamaan ohi silmien! Aloittelen instatilinkin kanssa hiljalleen, joten ota kiipeilevakulkuri seurantaan sielläkin.

Melontaretki Verdon kanjonin suulla

Kirjoitin aiemmin, että halusin kulkea Verdon-kanjonista niin suuren osan kuin mahdollista, joten otetaanpa tähän väliin lyhyt postaus sen projektin viimeisestä osuudesta. Taustaa ja maantiedettä tulee seuraavassa kappaleessa. Skippaa jos ei kiinnosta. 

Aloitimme urakan pyöräilemällä kanjonin yläpäässä olevalta padolta Castellanen viehättävään pikkukaupunkiin huhtikuussa 2019. Castellanesta seuraavat parikymmentä kilometriä Point Sublime - nimiseen jokien yhtymäkohtaan taitoimme kumikajakeilla reippaassa virrassa ja välillä koskissakin meloen (siitä voit lukaista täältä). Point Sublimen ja Estellier-kävelysillan välin (16km) patikoimme ylävirtaan Sentier Martel -nimistä maisemareittiä muutamaa päivää myöhemmin (Martelista tarkemmin täällä). Estellier-sillalta eteenpäin Sentier Imbut -nimiselle vaellusreitille ehdimme vasta palatessamme Verdon kanjonille kesäkuussa 2019. Imbut on hiukan hankalampi, mutta antoisa patikka (Sentier Imbutin postaus), mutta sen päätepisteessä Verdon-joki sukeltaa kallion sisään, eli sen seuraamiseen tarvittaisiin kidukset. Kun joki pulpahtaa taas pintaan, edessä on suojelualuetta, mutta viimeiset kilometrit ennen St. Croix -järveä ovat suosittu melontakohde. Sinne olimme siis suuntaamassa nyt, kun kaikki muut turistille mahdolliset osuudet Verdon kanjonista oli valloitettu.

Tässä kohti pitäisi olla kiva ja simppeli kartta, jossa yllä luetellut nimet olisi selvästi merkittynä. Paras mitä jaksan nyt järjestää, on tämä linkki sellaiseen karttaan. Tai sitten voit katsoa Googlesta.

Ajelimme majapaikastamme Régussesta päiväretkelle kanjonin suulle. Tiesin, että kohde on suosittu, mutta toivoin että kesäkuussa ei vielä olisi mahdotonta ruuhkaa. Meinasimme ajaa ohi parkkipaikasta - sinne kääntyy huonosti merkitty pikkutie jyrkähköön alamäkeen juuri ennen Pont du Galetasia, Galetasin siltaa. Auton sai mukavasti varjoon parkkiin. Jouduimme hetken etsiskelemään kanootteja vuokraavaa hekilöä - mitään kojua ei ollut ja olimme tulleet hitusen ennen vuokraamon aukeamista, mutta nyt en kuollaksenikaan muista oliko se 10 vai 11 aamupäivällä. Joka tapauksessa, kannattaa tarkistaa aukioloajat jos aikoo melomaan kovin aikaisin. Jälleen, paikalta ei löydy minkäänlaista kioskia tahi vessaa, joten metsän reunan puskat saivat taas lannoitusta.

Parkkipaikka oli hiekkarannalla aivan joen suulla.

Olimme hoksanneet varata käteistä kanoottien vuokraan, joten se hoitui helposti. Myös seitsemänvuotiaalle löytyi sopiva liivi ja lapsille hiukan lyhyemmät melat. Turistikanootit ovat erittäin vakaita, joten niillä pääsee turvallisesti eteenpäin, vaikkei olisi ennen melonutkaan. Virta on hyvin rauhallinen, eikä melominen vaadi sanottavammin ponnistelua. Kanoottiranta näytti myös vallan kelvolliselta uimarannaksi, mutta emme jääneet tällä kertaa pulikoimaan. 

Melojille sallittu matka ennen suojelualueen alkamista on vain pari kilometriä, joten pienimmätkään eivät ehtineet kyllästyä. Puolentoista tunnin kanootin vuokra-aika riitti helposti. Reittiä reunustavat Verdon kanjonille tyypilliset komeat kalkkikivikalliot, joissa erottuvat selvästi muinaisen merenpohjan kerrostumat. Loppumatkasta reitillä on myös leikkisä vesiputous, jonka alla voi käydä viilentäytymässä jos melanheiluttelu kovasti hiottaa. Ne yksinään olisivat jo retken arvoiset, mutta erityisen kauniin Verdon kanjonista tekee sen hämmästyttävän värinen vesi: Kirkas turkoosi näyttää kehnon tyylitajun omaavan harrastelijamaalarin valitsemalta, enkä kertakaikkiaan kyllästynyt katselemaan sitä! 

#nofilter

Melontaretki oli periaatteessa onnistunut ja lapsille sopivan tasoinen puolipäiväretki. Verdon kanjonin tähän mennessä kohtalaisen eeppiselle valloittamiselle se oli kuitenkin aika vaatimaton lopetus. Reitin lopussa oleva pieni hiekkarantakaistalekin oli sen verran varjoisa ja kostea, ettei se houkutellut piknikille. Turisteja oli paljon jopa näin alkukesästä ja aamupäivällä, mikä haittasi luonnosta nauttimista - ruuhkaisimpina aikoina tänne ei ehkä kannattaisi edes tulla. Löysimme pikku vesiputouksen lisäksi yhden avaran luolakkeen, johon pääsi hieman kikkailemalla rantautumaan, mutta juuri muuta helposti seikkailtavaa reitiltä ei löytynyt. Lopullisena tuomiona sanoisin, että kanjonin valloitus kannattaisi ehkä aloittaa tästä päästä ja edetä sen jälkeen villimpiin ja vaativampiin osuuksiin, niin kanjonin loppupään huikeista kallioista ja pällistyttävän turkoosista vedestä saisi kaiken irti.

Ensi kerralla jokikävelyä tai kevyt-rotkoilua omin päin Le Toulourencin kanjonissa. Pysykää kuulolla, ja muistakaa klikata blogi tilaukseen!

Rotkoilua Ranskassa: Canyoning Haute Jabron

 Pääsin maistelemaan canyoningia elikkäs kotomurteella rotkoilua ensimmäisen kerran Italiassa viime vuonna, ja ihastuin: Kiipeilyä, veteen hyppimistä ja kahlailua upeissa luontokohteissa, mahtavaa! Lyhyesti, ideana on siis laskeutua kanjoneita alas samaa reittiä kuin vesikin. Usein tämä tapahtuu märkäpuvun, köysien ja valjaiden avulla. Rotkoja on tietysti monentasoisia ja monenluonteisia, mutta tavallisia elementtejä ovat kahlaaminen, uiminen, hyppääminen, köysillä laskeutuminen (usein vesiputouksista) ja luonnon omat vesiliukumäet. Monissa paikoissa oppaan kanssa rotkoiluun tarvitaan vain auttava uimataito ja parin tunnin maastossa reippailuun riittävä peruskunto. Talvikaudella on liian kylmä tähän lajiin ja veden määräkin vaikuttaa. Useimmat kanjonit ovat satunnaisen turistin seikkailtavissa kesäkaudella, mutta paikoissa on suurtakin vaihtelua - joku voi olla mahdollinen vain kevättulvien aikaan, joku puolestaan vain parina kuivimpana kuukautena.

Kesäkuun 2019 Ranskanmatkani yksi tärkeimmistä tavoitteista oli päästä uudemman kerran rotkoilemaan, mielellään useamman kerran. Lopulta kävimme kahdella opastetulla retkellä (Haute Jabron ja Cramassouri) sekä yhdessä helpossa kanjonissa omatoimikahlailulla. Ai niin, ja La Rieussecissa, jota luulin kivaksi omatoimikohteeksi, mutta josta tulikin sitten melkomoinen seikkailu... Tässä postauksessa muistelen kuitenkin vain Haute Jabronia, kenties myöhemmin sitten muita.

Haute Jabron kanjonin loppupäästä kuvattua

Otetaanpa taas faktat alkuun:

Nimi: Haute Jabron
Sijainti: Etelä-Ranska, 43°48'31.0"N 6°35'37.0"E
Ikäraja: Vaihtelee järjestäjän mukaan, 8-10v
Hinta 6/2019: 35e/henki (O'Limpide retkenjäjestäjä)
Kesto: 3h, sisältäen kävelyt 35min/suunta ja ohjeistukset
Mukaan: Evästä ja kuivaa vaatetta (autoon), juomapullo, rymylenkkarit, uimapuku, käteistä retken maksamiseen, aurinkorasvaa.

Varasin retken etukäteen. Palveluntarjoajia on paljon, joten kannattaa googlailla kanjonin nimellä ja tutustua vaihtoehtoihin. Kanjonivaihtoehtoja esittelevä kartta puolestaan löytyy esimerkiksi osoitteesta ropewiki.com. Sähköpostittelin aika ahkerastikin retkitoimistomme eli O'limpiden edustajan kanssa, sillä mukaan oli lähdössä ensikertalaisia ja lapsia, joista nuorin oli vasta seitsemän. Koska hänkin osaa uida ja on reipasluontoinen, arvelimme retken onnistuvan. Varmistelimme vielä, että ovathan hypyt ja hurjemmat liukumäet kierrettävissä, ja olivathan ne kuulemma. Etukäteen maksettiin panttimaksu, jonka kanssa kaikki sujui hyvin ja pantti palautui aikanaan tilille.

Saimme tarkat ohjeet perille ajamiseen. Lastasimme autoon minut ja mieheni, lapset 7 ja 12 vuotta sekä tädin Johannan (jonka muuten pitää eeppistä neuleblogia Missä neuloimme kerran) Koska kanjonit harvemmin ovat kätevästi pääteiden varrella, pääsimme seikkailemaan pikkuteille. Löysimme kuitenkin perille ajoissa ja eksymättä. Olimme pysähtyneet läheiseen kylään tankkaamaan oikein kunnon lounaan (sammakonreisiä tietenkin) ja mukaankin oli pakattu evästä ja juotavaa. Auto jätettiin aukiolle, omat uikkarit ja kasteltavaksi varatut lenkkarit vaihdettiin päälle ja oppaan pakettiautosta valittiin sopivat neopreenipuvut, kypärät ja valjaat. Jätimme suosiolla muut kuin minun vedenkestävän puhelimeni autoon.

Harjoitusliuku

Kanjonille oli reilun puolen tunnin helppo metsäkävely polkuja pitkin. Siinä ehti mukavasti hiukan tutustua muihin ryhmäläisiin, mutta oman ja lasten varustuksen kantaminen oli hieman hikistä puuhaa. Polun päässä vaihdoimme märkäpuvut uimavaatteiden päälle, jätimme vesipullot ja vaatteet puunoksalle ja opas näytti, miten valjaita käytetään. Sitten lähdimme loiskuttelemaan pientä puroa alvirtaan. 

 Alkumatkasta puro oli vielä avara ja rauhallinen. Saimme jopa hieman harjoitella pienessä vesiliukumäessä. Opas neuvoi makaamaan tiukasti selällään, kädet rinnalla liu'un ajan. Pelkäsin etukäteen, että niistä saisi mustelmia, mutta näköjään vesi ehtii vuosimiljoonien aikana hioa kalkkikivestä ensiluokkaisen sileää, ja paksu neopreenipuku estää tehokkaasti loputkin hankaumat.

Hyvin pian kallioseinät kohosivat kuitenkin korkeammiksi ja tulimme paikkaan, jossa puro katosi huolestuttavan pienen ja syvän näköiseen koloon kallionlohkareen alle. Ai tuonne pitäisi laskea? Opas sanoi, että tämä on ok lapsillekin, jos pieni sukellus lopussa ei haittaa. Laskevat ne iloissaan uimahallissakin ja pikkuliukumäki oli ollut hauska. Arvelimme, että minä olen paras ottamaan koppia lapsista alapäässä, joten asettelin itseni tunnelin suulle lähtöasemiin.

Kuka laskee ensin?

Syvän hengenvedon jälkeen tönäisin itseni liikkeelle. Liukumäki oli hivenen mutkainen, eikä sen alusta nähnyt kunnolla loppua, etenkään selällään laskiessa. Jos ensimmäinen pikkumäki tuntuikin vielä aika samalta kuin uimahallin vesiliukumäet, niin tämä oli kyllä toista sarjaa: Virtaus oli reipas ja vauhtia hurjasti enemmän. Roiskeita tulee niin paljon, että silmät on mukavinta pitää kiinni, mutka tuntui tönäisynä. Kaikki refleksit käskivät levittää kädet ja jalat ja nousta istumaan. Sain kuitenkin itseni hillittyä, ja sekunnissa löysin itseni uppeluksista virrassa. Ensin vastaan tuli seinä, sitten pääsin pinnalle ja totesin, että olipa hauskaa - ja ehdottomasti virhe lähteä laskettamaan lapsia tätä mäkeä. Muuten hyvä, mutta veden kohinan yli ei pystynyt huutamaan ylös uusia ohjeita. Seuraava ikävä yllätys oli, että virtaa vastaan ei myöskään päässyt paria metriä lähemmäs liukumäen alapäätä ottamaan lapsia vastaan. Siinä ei auttanut kuin minimoida vahingot, eli poimia säikähtäneet ipanat vedestä ja rauhoitella luolan matalassa päässä.

Ensimmäinen liukumäki alhaalta

Jälkeenpäin ajateltuna tässä oppaan olisi pitänyt selittää kunnolla mitä edessä on, ja miten se kannattaa lasten kanssa hoitaa. Lapsia olisi auttanut, jos he olisivat saaneet kunnon muistutuksen pysyä tiukasti selällään vaikka mikä olisi, tai vielä mieluummin, jos heidät olisi laskettu köydellä alas liukumäkeä. Se nimittäin oli ainoa tapa, jolla tämän liu'un olisi voinut kiertää - ja siihenkin sisältyi pieni molskautus lopussa, mikä oli ikävä yllätys sukeltamista karttelevalle ryhmäläisellemme, joka valitsi laskeutumisen.

Ensimmäisen likumäen jälkeen vähän epäilytti, että mitähän tästä tulee: Pienimmäinen oli saanut ehdottoman negatiivisen ensivaikutelman, ja neljänsadan metrin rotkosta oli vielä hyvinkin kolmesataa jäljellä. Tämä oli selvästi jännempi kanjoni kuin se, jota olin kokeillut Italiassa. Rotkoilun erityispiirteisiin kuuluu, että takaisin ei voi kääntyä ensimmäisen kunnon esteen, tässä tapauksessa liukumäen, jälkeen, vaan ainoa tie ulos on rännin alapäässä, joten emmiskelylle ei oikeastaan ollut tarvetta: Eteen ja alas oli ainoa suunta, joten sinne jatkoimme.

Kävi onneksi ilmi, että ensimmäinen liukumäki oli tämän retken hurjin. Lisäksi muut liu'ut ja hypyt pystyi kiertämään paremmin. Välillä edettiin metrin levyisessä solassa kahlaten, välillä kielekkeen alla kyyryssä ja kerran jopa edettiin pikku pätkä jalkojen ja takapuolen varassa rotkon vastakkaisten seinien välissä hivuttautuen.

Hankalan kapeat kohdat voi ohittaa yläkautta

Kuvien huono laatu hieman harmittaa. Toisaalta kännykkäkameralla vauhdista kuvaaminen virtaavassa vedessä uiden ei osu aivan koulutukseeni, joten ehkä olen vain tyytyväinen, että sain edes jotain kuvia - vaikka sitten huti tarkentuneita, hassusti valottuneita ja huuruisen linssin läpi napsittuja.

Toinen isompi vesiliukumäki oli huomattavasti ensimmäistä leppoisampi: Vauhtia oli edelleen reilusti, mutta ränni oli leveämpi, loivempi ja suora. Ne, jotka eivät halunneet laskea, kiipeilivät oppaan ja köysien avulla luolamaisen altaan seinämiä pitkin kielekkeelle, jolta kaikki halukkaat pääsivät hyppimään. Eppuluokkalaisemme piti eniten juuri tästä köysikiipeilyosuudesta ja siitä, kun hänet laskettiin valjashissillä kielkkeeltä veteen.

Köysikiipeilyä liukumäen

Kanjonin lopussa oli vielä kutkuttava sarja altaita ja lyhyt mutta niin jyrkkä liukumäki, että se oli jo paremminkin vesiputous. Sen pystyi kiertämään kapuamalla tasanteelle, ryömimällä läpi hartianlevyisestä kolosta ja laskeutumalla sitten kiipeilemällä kalliota alas viimeiseen altaaseen.

Lopussa oli mahdollisuus kiivetä hyppimään kalliolta tai laskeutua köydellä kymmenkunta metriä altaan yläpuolella olevalta kielekkeeltä - ja tulla pudotetuksi loppumatka. Hauskaa! Lapset eivät siihen lähteneet ja taisivat olla tyytyväisiä, kun seikkailu oli viimein ohi.

Viimeinen liukumäki hyppykielekkeeltä kuvattuna

Jälkeenpäin ajateltuna lapsille olisi ollut parempi aloittaa vieläkin helpommasta kanjonista, vaikka Jabronkin oli eri sivustoilla luokiteltu "discovery", "family", tai "easy" tasoiseksi. Ilmeisesti luokitukseen vaikutti se, ettei reitillä ollut pakollisia laskeutumisia, ja monien sivujen mukaan myöskään pakollisia liukumäkiä ei ole. En ehkä sanoisi "ei pakollisia", jos liukumäen vaihtoehto on tulla se alas köyden päässä vesisuihkussa... Luultavasti korkeakin laskeutuminen olisi ollut ainakin meidän ipanoille vähemmän jännittävä kuin vauhdikas liukumäki. On hyvin mahdollista, että näin alkukesästä virtaus oli vielä kovempi kuin mitä se olisi vaikkapa elokuun helteillä, jolloin liukumäetkin olisivat kenties hieman hillitympiä... No, tästäkin selvittiin, ja kaiki tykkäsivät ainakin jostain osasta rotkoa. Kun lämpöä oli +22 astetta, kenellekkään ei edes tullut kylmä, vaikka olimme varjossa ja viileässä jokivedessä pitkään.





Puolentoista tunnin kanjonissa seikkailun jälkeen olo oli hölmistynyt, kun kymmenen minuuttia polkua pitkin käveltyämme saavuimme paikkaan, johon olimme jättäneet vaatteet. Ei se matka voinut olla näin lyhyt! Ei mitenkään! Seuraava ryhmä oli jo paikalla vaihtamassa neopreenipukuja päälleen ja tähyilemässä purolle. Ja uskomatonta kyllä, siellä piilossa tylsän ja tavallisen, kallioisen metsämaiseman keskellä piilottelee kyllä huikea seikkailupuisto.

Loppu näkyvissä! Altaan reunalta liukumäkeen, vai tunnelin läpi (kuvan yläreuna)?