Rotkoilua Ranskassa: Canyoning Haute Jabron

 Pääsin maistelemaan canyoningia elikkäs kotomurteella rotkoilua ensimmäisen kerran Italiassa viime vuonna, ja ihastuin: Kiipeilyä, veteen hyppimistä ja kahlailua upeissa luontokohteissa, mahtavaa! Lyhyesti, ideana on siis laskeutua kanjoneita alas samaa reittiä kuin vesikin. Usein tämä tapahtuu märkäpuvun, köysien ja valjaiden avulla. Rotkoja on tietysti monentasoisia ja monenluonteisia, mutta tavallisia elementtejä ovat kahlaaminen, uiminen, hyppääminen, köysillä laskeutuminen (usein vesiputouksista) ja luonnon omat vesiliukumäet. Monissa paikoissa oppaan kanssa rotkoiluun tarvitaan vain auttava uimataito ja parin tunnin maastossa reippailuun riittävä peruskunto. Talvikaudella on liian kylmä tähän lajiin ja veden määräkin vaikuttaa. Useimmat kanjonit ovat satunnaisen turistin seikkailtavissa kesäkaudella, mutta paikoissa on suurtakin vaihtelua - joku voi olla mahdollinen vain kevättulvien aikaan, joku puolestaan vain parina kuivimpana kuukautena.

Kesäkuun 2019 Ranskanmatkani yksi tärkeimmistä tavoitteista oli päästä uudemman kerran rotkoilemaan, mielellään useamman kerran. Lopulta kävimme kahdella opastetulla retkellä (Haute Jabron ja Cramassouri) sekä yhdessä helpossa kanjonissa omatoimikahlailulla. Ai niin, ja La Rieussecissa, jota luulin kivaksi omatoimikohteeksi, mutta josta tulikin sitten melkomoinen seikkailu... Tässä postauksessa muistelen kuitenkin vain Haute Jabronia, kenties myöhemmin sitten muita.

Haute Jabron kanjonin loppupäästä kuvattua

Otetaanpa taas faktat alkuun:

Nimi: Haute Jabron
Sijainti: Etelä-Ranska, 43°48'31.0"N 6°35'37.0"E
Ikäraja: Vaihtelee järjestäjän mukaan, 8-10v
Hinta 6/2019: 35e/henki (O'Limpide retkenjäjestäjä)
Kesto: 3h, sisältäen kävelyt 35min/suunta ja ohjeistukset
Mukaan: Evästä ja kuivaa vaatetta (autoon), juomapullo, rymylenkkarit, uimapuku, käteistä retken maksamiseen, aurinkorasvaa.

Varasin retken etukäteen. Palveluntarjoajia on paljon, joten kannattaa googlailla kanjonin nimellä ja tutustua vaihtoehtoihin. Kanjonivaihtoehtoja esittelevä kartta puolestaan löytyy esimerkiksi osoitteesta ropewiki.com. Sähköpostittelin aika ahkerastikin retkitoimistomme eli O'limpiden edustajan kanssa, sillä mukaan oli lähdössä ensikertalaisia ja lapsia, joista nuorin oli vasta seitsemän. Koska hänkin osaa uida ja on reipasluontoinen, arvelimme retken onnistuvan. Varmistelimme vielä, että ovathan hypyt ja hurjemmat liukumäet kierrettävissä, ja olivathan ne kuulemma. Etukäteen maksettiin panttimaksu, jonka kanssa kaikki sujui hyvin ja pantti palautui aikanaan tilille.

Saimme tarkat ohjeet perille ajamiseen. Lastasimme autoon minut ja mieheni, lapset 7 ja 12 vuotta sekä tädin Johannan (jonka muuten pitää eeppistä neuleblogia Missä neuloimme kerran) Koska kanjonit harvemmin ovat kätevästi pääteiden varrella, pääsimme seikkailemaan pikkuteille. Löysimme kuitenkin perille ajoissa ja eksymättä. Olimme pysähtyneet läheiseen kylään tankkaamaan oikein kunnon lounaan (sammakonreisiä tietenkin) ja mukaankin oli pakattu evästä ja juotavaa. Auto jätettiin aukiolle, omat uikkarit ja kasteltavaksi varatut lenkkarit vaihdettiin päälle ja oppaan pakettiautosta valittiin sopivat neopreenipuvut, kypärät ja valjaat. Jätimme suosiolla muut kuin minun vedenkestävän puhelimeni autoon.

Harjoitusliuku

Kanjonille oli reilun puolen tunnin helppo metsäkävely polkuja pitkin. Siinä ehti mukavasti hiukan tutustua muihin ryhmäläisiin, mutta oman ja lasten varustuksen kantaminen oli hieman hikistä puuhaa. Polun päässä vaihdoimme märkäpuvut uimavaatteiden päälle, jätimme vesipullot ja vaatteet puunoksalle ja opas näytti, miten valjaita käytetään. Sitten lähdimme loiskuttelemaan pientä puroa alvirtaan. 

 Alkumatkasta puro oli vielä avara ja rauhallinen. Saimme jopa hieman harjoitella pienessä vesiliukumäessä. Opas neuvoi makaamaan tiukasti selällään, kädet rinnalla liu'un ajan. Pelkäsin etukäteen, että niistä saisi mustelmia, mutta näköjään vesi ehtii vuosimiljoonien aikana hioa kalkkikivestä ensiluokkaisen sileää, ja paksu neopreenipuku estää tehokkaasti loputkin hankaumat.

Hyvin pian kallioseinät kohosivat kuitenkin korkeammiksi ja tulimme paikkaan, jossa puro katosi huolestuttavan pienen ja syvän näköiseen koloon kallionlohkareen alle. Ai tuonne pitäisi laskea? Opas sanoi, että tämä on ok lapsillekin, jos pieni sukellus lopussa ei haittaa. Laskevat ne iloissaan uimahallissakin ja pikkuliukumäki oli ollut hauska. Arvelimme, että minä olen paras ottamaan koppia lapsista alapäässä, joten asettelin itseni tunnelin suulle lähtöasemiin.

Kuka laskee ensin?

Syvän hengenvedon jälkeen tönäisin itseni liikkeelle. Liukumäki oli hivenen mutkainen, eikä sen alusta nähnyt kunnolla loppua, etenkään selällään laskiessa. Jos ensimmäinen pikkumäki tuntuikin vielä aika samalta kuin uimahallin vesiliukumäet, niin tämä oli kyllä toista sarjaa: Virtaus oli reipas ja vauhtia hurjasti enemmän. Roiskeita tulee niin paljon, että silmät on mukavinta pitää kiinni, mutka tuntui tönäisynä. Kaikki refleksit käskivät levittää kädet ja jalat ja nousta istumaan. Sain kuitenkin itseni hillittyä, ja sekunnissa löysin itseni uppeluksista virrassa. Ensin vastaan tuli seinä, sitten pääsin pinnalle ja totesin, että olipa hauskaa - ja ehdottomasti virhe lähteä laskettamaan lapsia tätä mäkeä. Muuten hyvä, mutta veden kohinan yli ei pystynyt huutamaan ylös uusia ohjeita. Seuraava ikävä yllätys oli, että virtaa vastaan ei myöskään päässyt paria metriä lähemmäs liukumäen alapäätä ottamaan lapsia vastaan. Siinä ei auttanut kuin minimoida vahingot, eli poimia säikähtäneet ipanat vedestä ja rauhoitella luolan matalassa päässä.

Ensimmäinen liukumäki alhaalta

Jälkeenpäin ajateltuna tässä oppaan olisi pitänyt selittää kunnolla mitä edessä on, ja miten se kannattaa lasten kanssa hoitaa. Lapsia olisi auttanut, jos he olisivat saaneet kunnon muistutuksen pysyä tiukasti selällään vaikka mikä olisi, tai vielä mieluummin, jos heidät olisi laskettu köydellä alas liukumäkeä. Se nimittäin oli ainoa tapa, jolla tämän liu'un olisi voinut kiertää - ja siihenkin sisältyi pieni molskautus lopussa, mikä oli ikävä yllätys sukeltamista karttelevalle ryhmäläisellemme, joka valitsi laskeutumisen.

Ensimmäisen likumäen jälkeen vähän epäilytti, että mitähän tästä tulee: Pienimmäinen oli saanut ehdottoman negatiivisen ensivaikutelman, ja neljänsadan metrin rotkosta oli vielä hyvinkin kolmesataa jäljellä. Tämä oli selvästi jännempi kanjoni kuin se, jota olin kokeillut Italiassa. Rotkoilun erityispiirteisiin kuuluu, että takaisin ei voi kääntyä ensimmäisen kunnon esteen, tässä tapauksessa liukumäen, jälkeen, vaan ainoa tie ulos on rännin alapäässä, joten emmiskelylle ei oikeastaan ollut tarvetta: Eteen ja alas oli ainoa suunta, joten sinne jatkoimme.

Kävi onneksi ilmi, että ensimmäinen liukumäki oli tämän retken hurjin. Lisäksi muut liu'ut ja hypyt pystyi kiertämään paremmin. Välillä edettiin metrin levyisessä solassa kahlaten, välillä kielekkeen alla kyyryssä ja kerran jopa edettiin pikku pätkä jalkojen ja takapuolen varassa rotkon vastakkaisten seinien välissä hivuttautuen.

Hankalan kapeat kohdat voi ohittaa yläkautta

Kuvien huono laatu hieman harmittaa. Toisaalta kännykkäkameralla vauhdista kuvaaminen virtaavassa vedessä uiden ei osu aivan koulutukseeni, joten ehkä olen vain tyytyväinen, että sain edes jotain kuvia - vaikka sitten huti tarkentuneita, hassusti valottuneita ja huuruisen linssin läpi napsittuja.

Toinen isompi vesiliukumäki oli huomattavasti ensimmäistä leppoisampi: Vauhtia oli edelleen reilusti, mutta ränni oli leveämpi, loivempi ja suora. Ne, jotka eivät halunneet laskea, kiipeilivät oppaan ja köysien avulla luolamaisen altaan seinämiä pitkin kielekkeelle, jolta kaikki halukkaat pääsivät hyppimään. Eppuluokkalaisemme piti eniten juuri tästä köysikiipeilyosuudesta ja siitä, kun hänet laskettiin valjashissillä kielkkeeltä veteen.

Köysikiipeilyä liukumäen

Kanjonin lopussa oli vielä kutkuttava sarja altaita ja lyhyt mutta niin jyrkkä liukumäki, että se oli jo paremminkin vesiputous. Sen pystyi kiertämään kapuamalla tasanteelle, ryömimällä läpi hartianlevyisestä kolosta ja laskeutumalla sitten kiipeilemällä kalliota alas viimeiseen altaaseen.

Lopussa oli mahdollisuus kiivetä hyppimään kalliolta tai laskeutua köydellä kymmenkunta metriä altaan yläpuolella olevalta kielekkeeltä - ja tulla pudotetuksi loppumatka. Hauskaa! Lapset eivät siihen lähteneet ja taisivat olla tyytyväisiä, kun seikkailu oli viimein ohi.

Viimeinen liukumäki hyppykielekkeeltä kuvattuna

Jälkeenpäin ajateltuna lapsille olisi ollut parempi aloittaa vieläkin helpommasta kanjonista, vaikka Jabronkin oli eri sivustoilla luokiteltu "discovery", "family", tai "easy" tasoiseksi. Ilmeisesti luokitukseen vaikutti se, ettei reitillä ollut pakollisia laskeutumisia, ja monien sivujen mukaan myöskään pakollisia liukumäkiä ei ole. En ehkä sanoisi "ei pakollisia", jos liukumäen vaihtoehto on tulla se alas köyden päässä vesisuihkussa... Luultavasti korkeakin laskeutuminen olisi ollut ainakin meidän ipanoille vähemmän jännittävä kuin vauhdikas liukumäki. On hyvin mahdollista, että näin alkukesästä virtaus oli vielä kovempi kuin mitä se olisi vaikkapa elokuun helteillä, jolloin liukumäetkin olisivat kenties hieman hillitympiä... No, tästäkin selvittiin, ja kaiki tykkäsivät ainakin jostain osasta rotkoa. Kun lämpöä oli +22 astetta, kenellekkään ei edes tullut kylmä, vaikka olimme varjossa ja viileässä jokivedessä pitkään.





Puolentoista tunnin kanjonissa seikkailun jälkeen olo oli hölmistynyt, kun kymmenen minuuttia polkua pitkin käveltyämme saavuimme paikkaan, johon olimme jättäneet vaatteet. Ei se matka voinut olla näin lyhyt! Ei mitenkään! Seuraava ryhmä oli jo paikalla vaihtamassa neopreenipukuja päälleen ja tähyilemässä purolle. Ja uskomatonta kyllä, siellä piilossa tylsän ja tavallisen, kallioisen metsämaiseman keskellä piilottelee kyllä huikea seikkailupuisto.

Loppu näkyvissä! Altaan reunalta liukumäkeen, vai tunnelin läpi (kuvan yläreuna)?