Reitin varrella on kylttejä taajaan |
Trevorin pikkuserkku |
Google mapsin avulla reitti on helppo kuin mikä, ja ajoaika on suunnilleen kolme varttia Jyväskylästä pohjoiseen. Loppumatkasta on pitkä pätkä kuoppaista rallitietä ja aivan lopuksi saa körötellä vielä yhden auton levyistä mökkipolkua, jonka päässä odottaa mukavan kokoinen parkkipaikka. Parkkipaikalla on taulu, jossa on alueen kartta ja selväsanainen kyltti "alueen kunnossapito on lopetettu". Mutta ei se mitään. Ehkä rotko on vielä pystyssä siitä huolimatta.
Kaupungissa niin äreät lapset (7, 7 ja 11 vuotta) alkoivat välittömästi uralle päästyään sirkuttaa iloisesti ja kimpoilla ympäri maisemaa. Keskustelu eteni tähän tapaan: "Hei, hiekkamonttu! Kuka on eka ylhäällä?! Äiti katso, täällä on hirmu hienoja kivenlohkareita tosi monta! Ja sammalta joka puolella! Oho, onpa kirkas puro, meneekö se tien ali? Ja onko siellä kaloja? Hei, rupikonna! Miksei se liiku? Äiti, onko tämä suo? Kuinka syvälle tähän sitten uppoaa jos ast... oho! Kokeile! Astuppa tähän! Kuoleeko jos sinne menee? Ja kaatuuko tuo katkennut puu meidän päähän? Onko täällä karhuja? Muurahaispesä! Ja toinen! Ihan sikana murkkuja!"
...ja niin edelleen. Mikä ikinä meitä aamulla nakersikaan, näytti jääneen kaupunkiin.
Laavu reitin alussa |
Heti reitin alussa on laavu ja nuotiopaikka, jotka näyttivät olevan kohtalaisen siistissä kunnossa. Huussiin emme tulleet kurkistaneeksi. Jos aluetta ei enää pidetä kunnossa, niin tuskinpa sekään itsestään tyhjenee, mutta muuten tässä olisi helppo kokkailla tukevampaakin evästä retken alussa tai lopussa.
Pieni metsätie on helppoa käveltävää ensimmäisen kilometrin. Tähän asti pääsee vaikka tukevilla lastenvaunuilla. Sen jälkeen selkeät kyltit ohjaavat kääntymään hyvin tallatulle kinttupolulle, jota seuraillaan parisataa metriä itse Hitonhaudan alkupäähän. Ainakin tänä äitienpäivänä sulamisvesiä oli hurjan paljon: Rotkon pohja oli yhtä suurta ja matalaa, hiljalleen virtaavaa lammikkoa, josta hieman räytyneen näköiset kuuset törröttivät. Reunaa pitkin pystyi kyllä kulkemaan, mutta reitti muuttui jälleen astetta hankalammaksi: Etsimme jalansijoja sammalen peittämien vierinkivien ja juurten lomasta, kiersimme lammikoita, harpoimme kaatuneiden rankojen yli ja lipsahtelimme rinteessä talven viimeisillä jäälaikuilla. Tänne en lähtisi muuten kuin umpimetsässä kulkemaan tottuneessa tai muuten perusketterässä seurassa, ja esimerkiksi lapsi kantoliinassa liikkuminen olisi ollut tähän vuodenaikaan aika mahdotonta.
Paluumatkalla Hitonhaudan alkupään esterata sujui kaikilta jo tottuneesti |
Kalliot nousevat pikkuhiljaa korkeammiksi ja rotko kapenee, kunnes valtava lohkare tukkii sen kokonaan. Meidän vierailullamme lohkareen juurella oli kalliosta kallioon ulottuva lampi, johon roiskahteli hilpeä pikku liru kallionseinämää alas. Pysähdyimme aurinkoiseen rinteeseen syömään eväitä ja miettimään, missä kartassa näkynyt luola mahtoi olla. Hetken kuluttua paikalle osui muita retkeilijöitä, jotka osasivat kertoa luolan olevan vasta lohkareen ja lammen toisella puolella. Pahus! Kahluuhommiksihan se sitten meni.
Piikkipensaiden puuttuessa myös jääkylmä vesi menettelee |
Esikoinen oli valmis yrittämään. Lammikon yli kahlattuamme totesimme, että lohkareen vierestä pääsi kuin pääsikin kipuamaan lumikasaa pitkin toiselle puolelle ja siellä, toisen pikku kahlailun jälkeen, rotko jatkui. Etsimme luolaa, mutta löysimme vielä hauskemman yllätyksen: Vesiputouksen! En ole koskaan nähnyt Suomessa putousta, eikä tämäkään varmasti olisi paikalla enää kesemmällä, mutta me onnekkaat saimme sen nähdä. Putousta vastapäätä rinteessä on pieni luola, jolle on helppo kiivetä.
Luolasta oli erinomaisen mukava tähyillä alas vesiputoukselle |
Mies oli kiivennyt ekaluokkalaisten kanssa kallionhalkeamaa pitkin jyrkänteen reunalle. He pääsivät pienellä kiertämisellä myös ihailemaan putousta - ja kuivin jaloin. Runsaat sulamisvedet olivat siinäkin mielessä onnekas sattuma, että ilman niitä ei olisi tullut kuljettua jyrkänteen yläreunaa pitkin lainkaan. Hitonhauta on nimittäin komea myös ylhäältä katsottuna, ja kapeimmillaan se on kuin tehty puunrunkoa pitkin pocahontas-tyyliin ylitettäväksi. Harmi kyllä löysimme vain jo lahonneita, rotkon pohjalla hiljalleen hajoavia runkoja. Hitonhauta on juuri sellainen rotko, joka naamioituu paikoitellen ylhäältä muutaman metrin päästä katsottuna aivan tavalliseksi metsänpohjaksi, ja johon olisi sumussa tai hämärässä helppo juosta huomaamattaan.
Koko reissuun meni ajoineen, ihmettelyineen ja evästaukoineen nelisen tuntia: Ajoihin 45 minuuttia suuntaansa, rauhalliseen tallusteluun ja koloihin kurkisteluun itse kohteessa sitten loput kaksi ja puoli tuntia. Yksin liikkuessa olisin käyttänyt patikointiin aikaa luultavasti korkeintaan puolitoista tuntia. Kävelymatkahan on lyhyt, yhteensä kolmisen kilometriä, mutta itse rotko oli tulvavesistä ja kaatuneista puista johtuen niin hankalakulkuinen, että lyhytkoipisemmilta se vei enemmän aikaa.
Voisin hyvin tulla käymään Hitonhaudalle toisenkin kerran. Vaikkapa ihailemaan jääputouksia kevättalvella.