Ensimmäinen Via Ferrata

Les Demoiselles du Castagnet eli Puget-Theniersin via ferratan huiput

Huhtikuisella pyöräreissulla Ranskassa sain tilaisuuden kokeilla ensimmäistä kertaa Via Ferrataa eli "rautaista tietä". Termi oli itselleni uusi, eikä se tarkoita junarataa niinkuin ensimmäisenä mieleen tuli, vaan kaapeleilla ja koukuilla varmistettua vuoristopolkua tai kiipeilyreittiä. Via ferratoja on rakennettu esimerkiksi toisen maailmansodan aikaan Dolomiiteille helpottamaan joukkojen liikkumista vaarallisessa maastossa, mutta nykyään ne ovat kuulemma verrattain helppo ja turvallinen tapa päästä upeisiin paikkoihin, joihin ei kävellen ole asiaa. Ehkä niinkin, mutta oma kokeiluni oli kyllä vähän muuta kuin helppo. Hieno kokemus kuitenkin!

Otetaanpa parit faktat alkuun. Kiinnostuneet voivat lukea sitten yksityiskohtaisemmin koko kokemuksen alta.

Opastaulu kojulla reitin alussa

Nimi: Via Ferrata de Puget-Theniers Les Demoiselles du Castagnet

Sijainti:  Puget-Therniers, Ranska. 43°57'20.78"P   6°52'17.26"I (sesongin ulkopuolella välineet vuokrataan kylästä eräästä galleriasta. Ei mitään käryä mikä sen gallerian nimi oli, mutta se löytyi Rue Paponilta tai viereiseltä pikkukadulta. Alkuiltapäivästä paikka on kiinni muistaakseni klo 12-15.)

Kesto: noin 2h kiipeämistä, matkat ja varusteiden laitto päälle tuo noin tunnin lisää

Vaativuus: Sopii aloittelijalle, jos aloittelijan päätä ei palele korkeallakaan ja käsien kestävyysvoima riittää pitkiin, yhtäjaksoisiin kiipeämisiin ilman lepotaukoja. Kiipeilytekniikkaa ei tarvita lainkaan, tikapuumaiset otteet tekevät reitistä teknisesti helpon. Huonokuntoiselle tai vähänkään korkeanpaikankammoiselle reitti ei ole mahdollinen.

Välineet: Tukevat kengät, säähän sopivat vaatteet (kiivetessä tulee hiki, mutta ylhäällä myös tuulee), käteen hyvin istuvat ja kulutusta kestävät hanskat (pyöräilyhanskat tai tiukat nahkasormikkaat käyvät hyvin), vettä, välipalapatukoita, seuraa, puhelin. Kamera/puhelin kannattaa kiinnittää vaikka narulla vyölenkkiin. Valjaat ja kypärä ovat ehdottmat, ne saa vuokrattua paikan päältä. Köysiä ei tarvita.

Kotisivut (ranskankieliset): https://www.via-ferrata-puget.com/

Pysähdyimme paluumatkalla Nizzaan Puget-Theniers nimisessä pikkukaupungissa lounaalle. Olin aiemmin pannut merkille, että sieltä löytyy tällainen salaperäinen "rautainen tie", joten pitihän Kiipeilevän Kulkurin päästä sitä kokeilemaan. Turistikauden ulkopuolla tehtävä ei ollut aivan helppo: Ensin piti paikallistaa galleria, josta välineet saa ja johon maksu suoritetaan. Tämä onnistui marssimalla sisään virallisen näköiseen rakennukseen (en vieläkään tiedä mikä se oli) ja tiedustelemalla asiaa. Ilman yhteistä kieltä tarvittiin kuusi henkilöä, runsaasti huitomista, hymyilyä ja nyökyttelyä, erinäisten lappujen kirjoittelua, puhelinsoitto englantia puhuvalle via ferrata-oppaalle sekä lisää viittoilua ulko-ovella ennen kuin löysimme oikeaan osoitteeseen. Galleriasta saimme valjaat, kypärät ja käyttöohjauksen viehättävältä vanhalta rouvalta, joka ei takuulla ole itse kiivennyt nykyistä reittiä. Maksoimme pari kymppiä, saimme ohjeet miten löydämme perille ja toivomuksen palauttaa välineet läheiseen ravintolaan, jos emme palaa ennen sulkemisaikaa. Selvelmpi homma, kunnon omatoimimatkailua!

Hämäävä "reittimerkki"

Löysimme reilun kahden kilometrin päästä helposti meille neuvotun pikkutien ja sen varresta kojun, jossa oli testikaapeli ja kuvalliset käyttöohjeet. Niitä oli helppo noudattaa parin seikkailupuiston kokemuksella. Laitoimme välineet kuntoon, pikasokerit (eli karkit) ja vesipullot taskuun ja kypärät päähän... mutta missä se varsinainen via ferrata on? Kartta sanoo vasemmalle, mutta vasemmalla ei näy polkua. Ainakaan kovin selvää. Aikamme karttaa tihrustettuamme päätimme oikaista kiipeämällä metsäisen rinteen päälle, jossa polku ilmeisesti kulkisi. Seurailimme aikamme puissa olevia valkoisia merkkejä. Vartin verran hiessä ylämäkeen rämmittyämme aloimme ihmetellä niiden epämääräistä järjestystä ja huonoa polkua. Tarkempi tutkimus paljasti, että olimme seuranneet jäkälälaikkuja. Sillälailla. Loman pakollinen piikkipusikkoon eksyminen suoritettu. No, eikun takaisin alas kojulle - rinne oli onneksi sen verran jyrkkä, että suurimman osan matkaa oli mahdollista laskea pyllymäkeä kuolleilla lehdillä.

Oikea suunta olisi löytynyt (yllätys yllätys) kävelemällä kojulta hiekkatietä eteenpäin ja seuraamalla sitten merkittyä polkua pellon laitaa kalkkikivijyrkänteen alle. Kyltin kartta siis valehteli sen verran, että punaisen "olet tässä" -merkkin olisi pitänyt olla kymmenisen senttiä kartan alareunan ulkopuolella. Kannattaa huomioida tämä, jos olet menossa.

Päästyämme reitin alkuun oli seuraavan epäröinnin aika. Eikös näiden pitänyt olla jyrkkiä polkuja, joiden vaikeat osuudet on varmistettu tikkailla ja valjailla, eikä pystysuoraa kalliota? Matkaseurani totesi tässä kohti, että saisin jatkaa yksinäni, joten niinhän sitten tein.

Ainakaan alku ei antanut hämäävän helppoa kuvaa reitistä. Jos koko reitin korkein kohta on noin 250 metrissä, ensimmäinen nousu on ehkä seitsemänkymmentä metriä kallioon kiinnitettyjä tikapuita. Jo puolivälissä piti muistuttaa itselleen, että täysillä puristaminen ei ole ehkä järkevää, jos aikoo jaksaa koko reitin.

Reitin alku antoi hyvän kuvan kokonaisuudesta

Ensimmäisen nousun jälkeen myönnän huokaisseeni. Kuumottavin osuus oli varmaan tässä, jatkossa tulisi oletettavasti kevyempää kiipeilyä ja hienoja polkuja kalliolla. Seuraavaksi sain ylittää kuivillaan olevan vesiputouksen "tiibetiläistä siltaa" pitkin. Helppoa ja hauskaa, kun on valjaista kiinni vaijerissa, ajattelin, ja niinhän se olikin. Sillan jälkeen vasta tajusin, että kiipeily jatkuisi tasan samanlaisena kuin se oli alkanutkin: Pystysuorana nousuna tikkaita pitkin. Toinen rupeama oli hieman ensimmäistä lyhyempi, mutta tuuli ja korkeus alkoi tehdä touhusta mielenkiintoista.

Ensimmäinen siirtymä huipulta toiselle oli helpoin: Tiibetiläistä siltaa pitkin

Vaikka yllätyksenä tulleet tikapuunousut jännittivät aika tavalla yksin ja ensikertalaisena, maisemat huipulta olivat upeat. Sää oli juuri sopiva että t-paidalla tarkeni kiivetä, aurinko paistoi eikä tuulikaan ollut vaarallisen kova. Harmi vain, että en ole tullut tarkistaneeksi puhelimesta 360-valokuvatoimintoa, täällä sille olisi ollut käyttöä! Reitillä ei tosin ole kovin paljon kohtia, joissa tekisi mieli irrottaa molemmat kädet valokuvaamista varten, joten omatkin kuvani ovat pääosin yhdellä kädellä otettuja.

Maisemat toiselta - tai ehkä kolmannelta - huipulta olivat kelvolliset

Toisella huipulla kallioiden muoto näkyy hienosti: Parisataametriset kalkkikivilaatat törröttävät maastosta kuin hiekkaan isketty lapio. Niitä katsellessa alkaa väkisinkin miettiä niitä voimia, jotka ovat runnoneet kiven näin merkilliseen asentoon ja tuntee itsensä hyvin, hyvin pieneksi.

Toisen huipun ylityksen jälkeen siirtymä kolmannelle oli reissun selvästi pelottavin: "Apinasilta", eli rotkon yli pingotettu kaapeli, ja suunnilleen pään korkeudella toinen, josta pitää kiinni. Yksin maan ja taivaan välillä tasapainoillessa ei tehnyt mieli ruveta testaamaan, että olenko kiinnittänyt valjaat varmasti oikein ja että ovatko karabineerit takuulla tukevat, joten ylitin apinasillan kieli erittäin tarkasti keskellä suuta. Sen jälkeen ei tullut suurena yllätyksenä, että ohjelmassa oli... mitäpä muuta kuin lisää tikapuita.

Apinasillalle piti hiukan laskeutuakin. Toiseksi viimeinen nousu sen jälkeen ei ole ihan yhtä jyrkkä kuin aiemmat.

Tässä vaiheessa kädet alkoivat hiljalleen väsyä kiipeämiseen. Kiipeilemättömille tiedoksi, että karabineerit täytyy irrottaa jokaisen kaapelin kiinnityskoukun kohdalla eli kolmen - neljän metrin välein ja siirtää vuorotellen koukun yläpuolelle. Kiipeämiseen keskittyessä jouduin vähän väliä palaamaan pari askelmaa alaspäin unohdettuani tämän ja köyden nykäistessä alaspäin kesken askelen. Loppua kohti rutiini alkoi kuitenkin jo muodostua: Kiipeä muutama askel, vasen käsi irti, kurkota alas irrottamaan ensimmäinen karabineeri, kiinnitä se ylös, kurkota irrottamaan toinen, kiinnitä se ylös. Sitten taas muutama askelma ylöspäin ja sama uudestaan.

Kolmannelle huipulle siirryttiin köysirataa pitkin. Siinä hankalinta oli kavuta alaspäin kallion kylkeen pultatulle, melkolailla postimerkin kokoiselle lavalle, jolla seisten sitten tihrustin kallioon niitattua ohjetta liukumekanismin oikeasta kiinnityksestä ja näpersin sitä vähän jo jäykin sormin kiinni vaijeriin. Erityisen paljon kiinnitin huomiota ohjeen lauseeseen jonka tarkkaa muotoilua en muista, mutta sisältö oli "älä pudota sitä".

Viimeisellä etapilla kolmannelta huipulta laskeutumisen loppuvaiheessa ovat reitin ainoat kevyesti negatiiviset seinät. Tuoreena helppo nakki, mutta kahden tunnin aktiivisen kiipeämisen jälkeen nekin tuntuivat raskailta. Onneksi alaspäin kiipeämistä oli hyvin vähän verrattuna noustuun matkaan. Via ferratan päätepisteestä on vielä vajaan puolen tunnin hieno maisemakävely alas, takaisin alkukojulle.

Mitäs kokonaisuutena? En kadu, mutta en olisi lähtenyt ensikertalaisena yksin, jos olisin tiennyt tarkemmin mitä on edessä. Vaikka valjaat estävät humpsahduksen pohjalle asti, jo se muutaman metrin pudotus ja seinään iskeytyminen mahdollisen otteen lipeämisen kanssa voisi aiheutta sen verran vammoja, että yksin olisi vaikea tai mahdoton päästä turvallisesti alas. Mutta menkää ihmeessä silti! Ottakaa opas tai ainakin kaveri mukaan, varautukaa siihen että jännittää ja nauttikaa huikeasta kapuamisesta!

Alas tullaan kävellen kaunista maisemareittiä