Mitä kulman takana on? |
Kyydit ja valmistautuminen
Pituus: 7-10km, riippuen valitusta reitistä
Kesto: noin 5h
Vaativuus: Vaativa tai erittäin vaativa, reitistä riippuen
Tyyppi: Lenkki
Varokaa putoavia ihmisiä |
Tällä kertaa meillä oli vuokra-auto käytössä ja reitti oli lenkki eikä pisteestä a pisteeseen b, joten kyydit oli helppo järjestää. Lähdimme miehen kanssa kahdestaan muun seurueen jäädessä nauttimaan huvilasta ja uima-altaasta. Ajelimme maisemallista ja paikoitellen jännänsorttista, mutta hyväkuntoista vuoristotietä Lake St. Croixilta kanjonia ylös. Matkalla saimme pienen sadekuuronkin, mikä pisti kiroiluttamaan, sillä kauan odottamani vaellus ei onnistuisi sateella: Liukkaus ja päähän putoilevat kivet tekevät Imbutista kulkukelvottoman märällä säällä. Kesäkuussa t-paidat ja shortsit sekä mukavat, kevyet kengät riittivät hyvin. Otimme mukaan leipälounaan ja reilusti vettä molemmille, sillä sää oli lämmin, joskaan ei onneksi helteinen. Imbutilta ei pääse kesken pois, joten varusteiden on syytä olla kunnossa. Puskapissimiseen kannattaa varautua, sillä reitillä ei ole vessoja (eikä sen puoleen roskiksiakaan).
Sitten matkaan. Onneksemme sadekuuro oli paikallinen ja meni ohi. Maksoimme pienen maksun reitin kunnossapidosta hotellin aulassa, käytimme hotellin vessaa ja suuntasimme polulle. Alkumatkasta villit kesäkukat peittivät maastoa mattona. Polku alkaa laskeutua pian. Se ei ole tolkuttoman jyrkkä, mutta vaatii hyvän peruskunnon, että vinoja ja sileitä kalkkikiviaskelmia jaksaa laskeutua - ja tietysti kävellä puoli päivää siihen päälle ja nousta joko saman tai vielä jyrkemmän reitin lopuksi takaisin. Imbutin vaikein osuus on nimittäin sen lopussa: Descentes des Cavaliers rakennettiin alunperin reitin rakentajien poistumistieksi, ja se kulkee hetkittäin kapeilla ja korkeilla kielekkeillä ja nousee jyrkkiä tikkaita ja rinteitä. Osa vaeltajista kääntyikin sen alaosasta takaisin ja palasi omia jälkiään pitkin alkuun.
Reitti alkaa punaisesta pisteestä |
Melkein heti rotkon pohjalle laskeutumisen jälkeen vastaan tulee kävelysilta, jota pitkin pääsisi halutessaan Sentier Martelin alkupäähän. Piti käydä sillan puolivälissä kääntymässä siinä kohti, missä keväällä Martelia vaeltaessa olin käynyt. Ihan vain siksi, että voin sanoa kulkeneeni koko matkan. Älkää yhtään hymyilkö siellä, tämä on tärkeää!
Luolakiipeilevä kulkuri |
Vesi oli matalalla mutta tällä kertaa kauniin turkoosia. Martelin patikoidessamme edellisen päivän ja yön sateet olivat värjänneet joen ruskeaksi, mutta tällä kertaa saimme paremman värielämyksen. Alkumatkasta polku kulki lähellä joen tasoa. Välillä se oli tavallista metsäpolkua, välillä roikuskeli penkereen reunalla, mutta suomalaisiin kinttupolkuihin tottuneelle kulku oli tutun helppoa. Polulta pääsi myös seikkailemaan valtavaan, avoimeen luolaan tai ehkä paremminkin sarjaan kielekkeitä, kun hiukan viitsi kiipeillä. Kädet olivat kyllä äkkiä kalkkipölyssä ja lepakonkakassa, mutta mitäpä pienistä!
Maisemat olivat komeat silloin, kun niitä pääsi ihailemaan hieman ylempää |
Korkeanpaikankammoinen mies pääsi kammostaan näillä reiteillä melkeinpä kokonaan. Hurraa! |
Kiusaus hypätä Styxin vietäväksi oli melkein ylivoimainen |
Imbutin polun loppupäässä on eräänlainen "umpilisäke". Se on vielä vartin verran kävelyä vaativa osio, jonka kautta pääsee katsomaan paikkaa, jossakallio nielaisee Verdon-joen sisäänsä. Olimme tässä kohti jo melko väsyneitä, mutta päätimme pyörähtää vielä viimeisenkin puolen tunnin lisälenkin kun kerran tänne asti olimme tulleet. Kävely oli tylsää polun tallaamista metsäisessä rinteessä, joten päätin oikaista liukumalla suoraan rinnettä alas. Tietenkin. Siinä alaspäin kompuroidessani ja liukuessani mietin jo välillä, että noinkohan saan vauhdin pysähtymään ennen polkua, mutta onnistui sekin sentään. Mies oli tietysti polkua pitkin siksakkaamalla nopeammin alhaalla ja minä sain kenkäni täyteen multaa, mutta eipähän ollut tylsää.
Verdon katoaa maan alle ja en voi olla pohtimatta, kuinka hienoja luolia siellä voisikaan olla... |
Umpilisäkkeen päässä oli kaunis ja rauhallinen mukulakiviranta. Täällä oli vain pari muuta vaeltajaa meidän lisäksemme, ilmeisesti useimmilla ei riittänyt sinni kävellä enää ylimääräistä reitin tässä vaiheessa. Keltaisilla maaliläiskillä kiviin merkitty reitti ohjasi kiipeilemään peikonkokoisia lohkareita pitkin vielä hiukan edemmäs. Keoiksi kiilautuneiden lohkareiden välistä pääsi kurkistelemaan usein metrien syvyisiin onkaloihin, mikä tietysti motivoi katsomaan tarkasti, mihin jalkansa laski. Vähemmän väsyneenä olisin jäänyt mielelläni leikkimään pitemmäksikin aikaa, mutta nyt alkoi tehdä jo mieli päästä autoon istumaan - ja edessä oli vielä hirmuiseksi manittu Cavaliersin nousu ja paluu hotellille tietä pitkin.
Tätä voi jo kutsua kivikkoiseksi poluksi ilman pelkoa liioittelusta |
Tikkaita pitkin päivänvaloon |
On siinä ollut Napoleonilla ja muillakin historian sotapäälliköillä mietittävää. Miten pirussa tästä pääsee yli, sanotaan nyt vaikka ratsuväen ja viidenkymmenen sotanorsun kanssa?
Tiellä jälleen! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti