Verdon kanjoni Etelä-Ranskassa on huhun mukaan yksi Euroopan
kauneimmista. Vaikea sanoa pitääkö se paikkansa, kun en ole nähnyt kaikkia Euroopan kanjoneita, mutta komea Verdon on joka tapauksessa: Syvimmillään 700 metrinen ja paristakymmenestä metristä neljäänsataan metriä leveä, jyrkkäreunainen rotko houkuttelee seuraamaan jokea. Menneenä keväänä ja kesänä otin asiakseni kulkea
mahdollisimman pitkän pätkän Verdonia pitkin: Yläosan (Castellanesta Point Sublimeen) taitoimme vesitse,
mutta Point Sublimesta eteenpäin pääsee vain kävellen. Reitti on jaettu kahteen osuuteen, Sentier Blanc-Marteliin ja Sentier Imbutiin. Martel on noin kuuden ja puolen tunnin rupeama, Imbutilla meillä taisi mennä viisi tuntia. Molemmat ovat äärimmäisen hienoja vaelluspolkuja, joskin sesonkiaikaan etenkin Martel on kuulemma ruuhkainen. Pureudun tässä tekstissä Marteliin, Imbut jääköön toiseen kertaan.
Kyydit ja valmistautuminen
Pituus: 14-16km, riippuen lähteestä
Kesto: 6,5h
Vaativuus: Keskitaso
Tyyppi: Lineaarinen
Lähtö: La Mescla
Loppu: Point Sublime
Maisemat reitin alussa |
Sentier Martel ei ole mitenkään supervaikea, mutta vaatii peruskunnon, jolla jaksaa kulkea koko päivän ja kiivetä välillä kivisiäkin polkuja. Martelin voi kulkea kumpaan suuntaan tahansa, mutta ylävirtaan se on sekä helpompi että auringon asennon puolesta mukavampi: La Malinesta lähtiessä nimittäin siksakkaillaan ensin melkoinen matka alaspäin, ja voin kuvitella, että tämä parinsadan metrin korkeusero tuntuisi päivän lopuksi ja suorassa iltapäiväauringon paisteessa pikkuisen raskaalta. Reitillä on myös paikkoja, joissa korkeanpaikankammoinen ei viihdy, nimittäin epätasaista polkua jyrkänteen reunalla. Kaiteita ei ole, mutta kalliossa on tanko, josta voi ottaa tukea. Lievästi korkeanpaikankammoinen seuralaiseni selvisi hyvin niiden avulla hankalimmatkin kohdat. Sateella sileä kalkkikivi muuttuu petollisen liukkaaksi ja kivivyöryvaara on ilmeinen, joten Martelin voi kävellä vain kuivana päivänä.
La Malinesta lähtiessä ihaillaan ensin huikeita maisemia ja laskeudutaan sitten rotkon pohjalle. Pohjalla odottaa risteys, josta voi lähteä joko pistäytymään alavirran puolella hämähäkkimäisen hentoisella kävelysillalla (Passerelle de la Estellier) tai suunnata ylävirtaan varsinaiselle reitille. Koska halusin kulkea mahdollisimman pitkän pätkän Verdonia, kävimme sillalla. Sen toisella puolella on Sentier Imbutin alku, eli halutessaan myös Imbutille voi tulla tätä kautta. Reitin alusta rantaan laskeutuminen vei noin 45 minuuttia valokuvaustaukoineen ja sillalla piipahtaminen puoli tuntia lisää. Näimme siellä ensimmäiset turistit itsemme lisäksi.
Reitillä on selkeät kyltit, jotka kertovat kilometrien sijaan kävelyajan |
Laskeutumisen jälkeinen reitin osa on helppo, mutta kasvillisuus peittää näkyvyyden. Mieleen tulivat Tolkienin klassikoiden Konnun vihreät polut. Kun se ajatus kerran oli mieleen tullut, huomasimme, että Martelin varrelta löytyy enemmänkin Keskimaa-fiilistelyyn sopivia maisemia.
Alkumatkasta löytyy uhkaava opastetaulu (ensmmäinen kuva), joka varoittaa vaarallisesta polusta, jolta ei pääse pois kesken reitin ja muistuttaa riittävän vesi- ja eväsannoksen mukana kuljettamisesta. Tässä kohtaa tuli mieleen, että kuinkahan hankala Martel mahtaa olla? Varusteemme olivat kuitenkin kunnossa, joten jatkoimme. Polku alkaa nousta hieman korkeammalle rinteeseen ja maisemat muuttuivat komeammiksi.
Baume de Boeuf... vai Bertin, Tomin ja Billin luola? |
Paikoitellen reitin varrella on luolia, välillä kavutaan kivisempää polkua, mutta pääosin kulku on helppoa. Ilmeisesti edellisten päivien sateet olivat saaneet aikaan pienoisen soravyöryn, ja mieheni teki koko loman parhaan löydön: Ammoniittifossiili! Tiesimme kyllä, että tällä muinaisesta merenpohjasta syntyneellä kalkkikivialueella on mahdollista löytää fossiileja, olimme jopa nähneet pienen painuman edellisen päivän kävelyretkellä kiviä käännellessä, mutta kokonaisen fossiilin löytäminen tuntui valtavan hienolta! Oli häkellyttävää käännellä käsissään kaikua kymmeniä miljoonia vuosia sitten eläneestä olennosta.
Martelin hyvä puoli on siinä, että eksymisen vaaraa ei ole. Polkuja on tasan yksi, ja se on hyvin merkitty. Puolivälin paikkeilla, Artuby kanjonin liittyessä Verdoniin, on mahdollisuus poiketa puolen kilometrin verran sivupolulle ihailemaan jokien risteystä La Mescla-nimisessä paikassa vedenpinnan tasosta ja vaikka pitämään lounastaukoa sileillä rantakallioilla, kuten me teimme. Keskimaa-tutkamme mukaan tässä olisi luultavasti Bruinenin rotko: Jylhät kalliot ja kivikkoiset rannat. Jos olisi ollut lämpimämpää, olisin luultavasti käynyt uimassakin, mutta 14-asteinen vesi ja vain muutaman asteen lämpimämpi ilma ei houkutellut kastautumaan. Panimme merkille, että vaikka vesi oli yön sateiden jäliltä ollut aamulla ikävän ruskeaa, se alkoi selvästi kirkastua ja saada takaisin kauniin turkoosia väriään.
Pari pikku porrasta |
La Mesclan ja lounaan jälkeen edessä oli reitin eniten kiipeämistä vaativa, kallioinen polkuosuus, jonka nimesimme Mordorin portaiksi: Up, up, up the stairs we go, ja sitten toiselta puolelta kallionhalkeamaa alas, tosin tällä puolella ihan teräksestä rakennettuja portaita pitkin. Tämäkin kohta olisi hankalampi mennä toiseen suuntaan, sillä kallioportaita on paljon helpompi kiivetä kuin laskeutua.
Viimeisen kilometrin tunnelissa oli muutama maisemaparveke |
Tunneli jatkuu aivan Martelin loppuun asti, Point Sublimeen, jossa Couloir Samson kanjoni yhtyy Verdoniin ja josta pääsee pienellä portaiden kapuamisella kääntöpaikalle, josta kyytimme nouti meidät takaisin hotelliin.
Viidentoista kilometrin kävely ei tuntunut hyväkuntoiselle erityisen raskaalta, kun matkalla tuli pidettyä yllin kyllin eväs- juoma- ja lepotaukoja valokuvia napsiessa. Muutaman viimeisen kilometrin matkalla tapasimme useammankin muun vaeltajan, muuten saimme nauttia kanjonista kahden kesken. Kokonaisuutena hieno vaellus, joskin jäin kaipaamaan sitä turkoosinsinistä Verdonia, jonka olin ehtinyt vilaukselta nähdä ennen sateita. Vaikka vesi muuttui päivän mittaan kuraisenruskeasta siniharmaaksi, se ei ehtinyt puhdistua sateen jälkeen hienoimpaan loistoonsa. Onneksi kesäkuussa Verdonille palatessamme sää oli suosiollisempi, ja saimme nauttia joesta Imbut-reitillä sen ollessa kauneimmillaan. Siitä lisää sitten toisella kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti