Castellane

Tasan 1000m merenpinnasta pyöräilyreitti oli nähtävyys jo itsessään

Toinen pyöräilypäivä oli selvästi ensimmäistä mukavampi. Pääosin se taisi johtua siitä, että reitillä oli muutakin kuin ylämäkeä. Heti aamulla saavutimme reitin korkeimman pisteen Gréolièresin solassa, himppusen alle 1200m merenpinnasta. Pian sen jälkeen, Thorencin villieläinreservaatin alueella, näimme villihevosia, peuroja ja biisoneita, joita alueelle on istutettu. Reservaatin portit olivat kuitenkin kiinni, joten emme päässeet ihmettelemään niitä lähempää.

Castellanen kattoja voi ihailla vanhan kaupunginmuurin sisäreunalla kohoavasta puutarhasta käsin

Nousimme vielä vähän ennen Castellanen kaupunkiin saapumista yli kilometrin korkeuteen viimeisen solan läpi. Loppumatka olikin alamäkeä, jopa siinä määrin, että kapeammalla ohjaustangolla varustetulla pyörällä polkeva mies koki sen hankalaksi ajaa.

Castellane on soma pikkukaupunki laaksossa Verdon-joen padon alapuolella. Kaupungin yläpuolelle kohoaa pystysuora Le Roc, kallio, jonka huipulla nököttää pikkuinen kirkko. Kesäaikaan täällä kuulemma on tuhansia turisteja. Nyt olen alkanut tunnistaa jo muut turistit ulkonäöltä, niin hiljaista täällä on näin huhtikuussa. Kaikkialla on erittäin siistiä ja ihmiset ovat ystävällisiä. Englantia ei puhu läheskään jokainen edes ravintoloissa, mutta google-kääntäjällä ja arvaamalla pääsee pitkälle. Ja etanat ovat herkullisia! Ystävällinen tarjoilija jopa opetti minulle, miten ne saa ulos kuoristaan.

Notre Dame du Roc polulta katsottuna

Le Roc
Ensimmäisenä aamuna kipusimme Le Rocille. Sinne pääsee pariakin reittiä, mutta menimme ensimmäistä löytämäämme pitkin: Pont du Rocin eli sillan vierestä lähtee opastettu tie, joka vie kivikkoista polkua ensin muinaisen linnan Petra Castellanan raunioille ja siitä ylös Le Rocin huipulle ja kirkolle eli Notre Dame du Rocille asti. Maisemat ovat, kliseistä kyllä, henkeäsalpaavat! Alas tullessa löysimme helpompikulkuisen polun, Chemin du Roc nimeltään, joka toi Castellanen kirkon viereen ja jonka varressa oli penkkejä lepotaukoja varten sekä Jeesuksen matkaa ristille kuvaavia maalauksia.

Le Rocin korkeimmalla huipulla on tilaa hengittää

Kiipeilimme rinteillä kaupungin ympärillä seuraavanakin päivänä. Kiemuraisten polkujen varrelta löytyy kutkuttavia talonraunioita, wanhoja pengerryksiä ja muurinpätkiä. Satuimmepa löytämän pikkuisen fossiilinkin, joita näillä main on runsaasti, sekä salamanterin joka poseerasi ystävällisesti kameralle. Tai ehkä sillä vain oli niin kylmä, ettei se päässyt liikkeelle, mistäpä minä tiedän.

Koskimelontaa
Pitkällisen sähköpostittelun tuloksena olin löytänyt Raft Session nimisen firman, joka tarjosi melontaretkiä jo näin aikaisin keväällä. Ensimmäisen iltapäivän vietimme heidän seurassaan kumikanooteissa Verdon-jokea alas meloen. Oppaamme Yoann kertasi perusteet, koska olemme olleet melomassa vain pari hassua kertaa aiemmin, ja sitten työnsimme kajakkimme sillan alla jokeen, kahlasimme märkäpuvuissamme kymmenasteiseen veteen ja lähdimme tutustumaan Verdoniin pinnan tasalta.

Melontaretki oli mahtava! Normaalisti se on pituudeltaan kaksitoista kilometriä, mutta Yoann sanoi että voisimme venyttää sitä meidän jaksamisemme ja taitojemme mukaan. Niinhän siinä sitten kävi, että meloin koko 22km matkan Castellanesta Point Sublimeen, eli niin pitkälle kuin tällä joella Yoannin mukaan on mahdollista. Alempana kanjoni kapenee ja siellä on isoja koskia, eikä kajakkeja saa mitenkään rotkosta ylös Point Sublimen jälkeen ennen kuin joki sukeltaa kallioiden sisään pitkästi toistakymmentä kilometriä myöhemmin.

Koetin kysellä paljonko koskia matkalle mahtui. Arvio oli 10-15, joista noin viisi III-IV tason höykkyytyksiä. Tavallisella kajakilla näin kokemattomilla ei olisi ollut asiaa niihin, mutta kumikajakit ovat niin ylivakaita, että onnistuin pysymään pystyssä koko reissun. Näilläkään pursilla ihan kaikkia ei päästetä isompiin koskiin, mutta minulla pysyi kuulemma mela kädessä tarpeeksi hyvin, että Yoann uskalsi viedä minut myös viimeiselle ja vaikeimmalle kahden kilometrin matkalle. Siippa päätti skipata sen ja jatkaa loppumatkan huoltoauton kyydissä.

Retkelle mahtui myös pieniä bonuksia: Korppikotkien pesäkalliot näkyvät joelta, Yoann näytti löytämänsä fossiilin ja pyörteen, joka imee osan vedestä luoliin, ja yhden kivettömän kosken pääsi laskemaan ilman kajakkia. Vettä nenässä, mutta hauska kokemus sekin! Hiljaisimmalla pätkällä pääsin leikkimään ja melomaan seisaaltaan. Kuulostaa vaikealta, mutta ei ole. Olisittepa nähneet toisen oppaamme, joka meloi koko matkan koskineen päivineen sup-laudalla... Ihmemies.

Reitin loppupäässä oli jo reippaampiakin koskipaikkoja

Koko operaatio vei aikaa neljä ja puoli tuntia alun varustuksesta ja ohjeistuksesta paluuseen. Vesillä olimme siitä ehkä 3,5h. Välillä pidimme pieniä taukoja ohjeiden antamista ja veden hörppäämistä varten, mutta aktiivista melomista oli varmasti kolmisen tuntia sitäkin. Välillä meinasivat varpaat jäätyä (kajakkiin tuli kunnon aaltoja vähän väliä), mutta muuten puolen sentin märkkärissä tarkeni hyvin. Loppumatkasta alkoi yläkroppaa jo sen verran väsyttää, että lopun isoimmissa koskissa mietin ihan tosissani, että riittävätkö voimat. Näköjään riittivät, kun sain jollani pysymään pystyssä. Loppupuolella oli mahdollisuus uida alas yksi koskista, ja pitihän sekin kokeilla: Nenä täynnä vettä, vaikka kuinka olin valmistautunut ja menin jalat edellä. Metka kokemus kuitenkin!

Sentier Martel
Sade uhkasi pilata kokonaan suunnitelmamme kulkea Verdon kanjonin suosituin reitti, Sentier Martel eli Martelin polku. Lykkäsimme kuitenkin lähtöä vielä yhdellä päivällä, suostuttelimme Yoannin järjestämään meille kyydin polun alkuun ja paluukyydin lopusta ja saimme näin toteutettua ehkä hienoimman vaelluksen, jolla olen koskaan ollut.

Sentier Martel on oppaiden mukaan 16km ja mieheni urheilukellon mukaan 20km (koska teimme pari pikku pistäytymistä polulta sivuun) patikkareitti Verdon kanjonin komeimmissa maisemissa. Korkeuseroja on reippaasti ja maisemat hulppeita. Reitti vaatii perushyvän kunnon ja hieman kanttia, koska paikoin polku menee aivan kallion reunalla. Kirjoitan tästä ehkä informatiivisemman postauksen erikseen kunhan pääsen kotiin, mutta sanonpahan vaan, että kyllä kannatti käyttää viisi ja puoli tuntia Euroopan syvimmän kanjonin kulkemiseen!

Verdon virtasi sateen jälkeen ruskeana vaelluksen alkupuoliskon

Kutkuttavaa kyllä, melontaretki ja Martelin polku päättyivät samaan pisteeseen, mutta eri suunnista. Se tarkoittaa, että olen nyt kulkenut Verdonia pitkin 38 kilometriä... ja Martelin alkupuolella kävin sillalla, jonka toiselta puolelta jatkuisi kanjonia alas seuraava, Martelia vaikeammaksi mainittu reitti sentier Imbut. Joskus pitää kulkea sekin, ja jos mahdollista, niin jotenkin vielä l'Imbutin jälkeen Verdon kanjonin päätepisteeseen eli St Croix -järvelle asti. Sepä olisikin sievä paketti!

Huomenna on aika nousta ajoissa ja lähteä kohti Nizzaa. Yritämme taittaa koko 115km saman päivän aikana, mutta suattaapi jäädä vajaaksi, koska alkumatkasta on luvassa taas melkoinen nousu ylös täältä Castellanen laaksosta. Mutta sen näkee huomenna.

Ylös Gorges du Loupia

Go!
Viimein liikkeellä! On tätä suunniteltukin. Kutkuttava maantiennälkä olikin päässyt jo kasvamaan aika tavalla. Alueen karttakin ehti sopivasti tulla postista, ja ehdin jopa varastaa viimeisestä illasta kotona tunnin sen saumojen vahvistamiseen ja yleiseen tutkiskeluun. Paperikartat, kuulkaas, niissä on sitä jotakin! Mutta ei siitä sen enempää. Pikatietoisku kiinnostuneille siitä, miten pyörien kanssa liikkuminen onnistui, ja sitten päivän matkapäiväkirjailut.


Polkupyörällä Helsinki-Vantaalle

Polkupyörä lennolle pakattuna

 Suomessa pyörän kanssa junailu on helppoa. En ollut ennen kokeillut, mutta esiin nousi lähinnä kaksi huomionarvoista pointtia: Ensinnäkin, varaa pyörälle oma 5e lippu. Polkupyörän kuljettaminen ei ilmeisesti ole mahdollista pendoliinoissa, eli IC-hommiksi meni. Toiseksi varmista, että saat istumapaikat pyörävaunuun (jos et erikseen halua vaellella pitkin junaa pyörien kiinnittämisen jälkeen). Ja ehkä vielä kolmanneksi, kuuden minuutin vaihtoaika Tikkurilassa eri laiturille hoituu myös ilman pyörien kantamista, kun malttaa vain katsoa missa ne hissit ovat. Mutta käy se kantamallakin, kokeiltu on.

Vaikka kentälle pääse näppärästi pyörälläkin, niin sieltä poistuminen oli aika hankalaa. Lyhyesti: Kakkosterminaalista pääsee tällä hetkellä ulos vain autokaistoille, joilla ei oikeastaan saisi ajella. Ykkösterminaalista pääsee, jos osaa pujotella parkkitalolle lasikattoista jalkakäytävää ja sitten pujahtaa parkkitalon läpi. Näppärää? Ei. Mutta on se näppärämpää kuin taksikaistojen ajo, kokeiltii vahingossa nimittäin sitäkin.

Pyörät sai pakattua ensikertalaisenakin suunnilleen puolessa tunnissa ja luovutettua edellisenä iltana. Tarkemmat selitykset siitä on edellisessa postauksessa jos kiinnostaa. Se oli hyvä, koska vielä tämän toiseksi viimeisen kerran kelloja käänneettiin eteenpäin juuri sinä yönä, kun muutenkin piti herätä viideltä lennolle. Kiva. Forenomissa oli onneksi halpa nukkua ja nopa hiippailla aamulla kentälle.

Kirpputorit ovat Ranskassa erilaisia

Pyörätie Nizzan lentokentän kupeessa

Nizzassa käytimme vielä tunnin pyörien viilailuun ja vaatteiden vaihtoon. Lentokentää oli oikein polkupyöräystävällinen:Pyöräbaanalle pääsi parinkymmenen metrin päässä ulko-ovista. Lisäksi autovuokraamoja ei osunut silmään yhtään, mutta helikoperitaksivuokraamoja useita. Jännä.

Kävimme Nizzan läntisen puoliskon rantakadulla lounaalla ja kaupassa, sitten viimein matkaan: Kartanlukua piti harrastaa tiuhaan, mutta ei se mitään - aurinko paistoi ja ilma tuoksui, joten ilokseenhan sitä hohhailtiin kohti pohjoista.

Matkan varrelle osui pikkukaupunki (La Colle-sur-Loup, luulisin) jossa oli katukirppis. Ajattelimme vilkaista pikaisesti, MUTTA SE EI IKINÄ LOPPUNUT!!! Kaikki ne mutkittelevat pikkukadut toisissaan kiinni istuvien kivitalojen välissä olivat täynnä kirpputoripöytiä, joilta löytyi vaikka ja mitä wanhoista musketeista barbieihin. Mutta olimme aikuisia emmekä ostaneet yhtään viinitynnyriä, piippua tai haarniskankappaletta! Nyt saa taputtaa.



Gorges du loup

La Colle-Sur-Loupin jälkeen pääsimme viimein maantielle, joka kulkee ylös Gorges du Loupia eli Loupin rotkoa. Maisemat olivat verrattoman jylhät ja tie nousi maltillista tahtia, hyvin jaksoi polkea satulalaukkujenkin kanssa. Puolimaissa on komea Courmesin vesiputous. Jos käyt täällä, niin kannattaa pysähtyä piknikille! Autoa ei saa ihan lähelle parkkiin (joko ensimmäisen tunnelin jälkeen tai sitten selvästi putouksen jälkeen), mutta pyöränpä saa. Jos kehtaa kiivetä muurin yli (korkeasta kohdasta, matalasta joutuu hyppäämään vähän hasardista paikasta), pääsee putouksen alla olevan lammen rannalle. Siinä on pieni ruoholäntti, jolla voi nauttia eväänsä putouksen ripotellessa vesisumua ympäriinsä.

Loppukanjoni oli aika samanlaista kuin alkupuolikin, eli näyttävää. Viimeinen viisi kilometria ennen päivän etappia Gréolièresia nousivatkin sitten jyrkemmin. Miehen urheilukellon (ja kilometripylväiden) mukaan nousimme sen loppurutistuksen aikana 300 metriä. Oli aika tiukka, mutta pienellä myslipatukkasantsauksella sekin tehtiin. Gréolières osoittautui pikkuruiseksi, hiljaiseksi kyläksi, jonka kaduilla oli konfetteja ja kyläniityllä liitovarjoilijoita keräilemässä silkkejään päivän päätteeksi.

Gréolièresin valtoimenaan kukkivat puut hämärtyvässä illassa

Voin varauksetta suositella Villa Regainia majapaikaksi: Pikkuinen, vain muutaman huoneen kokoinen majatalo on ystävällisin, jossa olen koskaan käynyt. Isäntäväki on avuliasta ja ystävällistä,  huone siisti ja toimiva, kylpyhuone isompi kuin makuuhuone ja ennen kaikkea emäntä tekee hierontoja. Teki todella hyvää saada selkä rennoksi päivän pyöräilyn päätteeksi! Aamiainenkin oli luksusta, monipuolista ja herkullista. Marmeladit olivat emännän tekemiä ja hunaja tien toiselta puolelta. Kaiken kruunasi se, että isäntä kaivoi aamulla autotallista kompressorin ja täytteli renkaamme optimipaineisiin ja jopa ajoi peräämme kahdesti: Ensin palauttaakseen mieheni t-paidan, sitten palauttaakseen jonkun ihan muun rintaliivit. En sitten tiedä kenen... Aviosiippani sanoin, tämä oli hyvän mielen paikka, etenkin pitkän pyöräilypäivän päätteeksi.

P.S. Hedelmäpuut kukkivat kuin hullut. Paitsi appelisiinipuissa on hedelmiä. Outoa.

P.P.S: En saa kuvia ladattua, ne siis myöhemmin. Nyt pyörän selkään, tänään kohteena on Castellane.