Rotkoilua Ranskassa - canyoning Cramassouri

6/2019

Eteläistä Ranskaa tutkiessa vastaan ehti tulla monenlaisia rotkoja ja kanjoneita. Matkan loppupuolelle onnistuin järjestämään vielä toisen opastetun retken, tällä kertaa ilman lapsia. Mukaan lähti kälyni Anni, joka ei ollut päässyt Haute Jabronille kokeilemaan rotkoilua, mutta oli sen sijaan selvinnyt sujuvasti tahattoman jännittävästä omatoimiseikkailustamme Le Rieussecin kanjonissa. (Linkkien takaa löytyy kertomukset näistä.) Tämä retki sentään meni ilman suuria kommelluksia, vaikka se sisälsikin vatsanpohjassa tuntuvan "loppuyllätyksen".

Cramassouria komeimmillaan. Tästä hyppy!

Nimi: Cramassouri 

Sijainti: Etelä-Ranska, Nizzan lähellä. 43°56'0.38"P,   7°10'26.98"I

Ikäraja: Vaihtelee järjestäjän mukaan, 8-12v
Hinta 6/2019: 50e/henki (Les Piroques -retkenjäjestäjällä)
Kesto: Alle 3h (20min meno, 1,5h kanjonissa, 5min paluu + varusteiden pukemiset.)
Mukaan: Evästä ja kuivaa vaatetta (autoon), juomapullo, rymylenkkarit, uimapuku, käteistä retken maksamiseen.

Avonaista kanjonia matkan alkupuolella. Kuva: Danika Valade

 

Cramassouri on ilmeisen suosittu, koska se on aloittelijaystävällinen, sopivan lyhyt ja helpon kolmen vartin automatkan päässä Nizzasta. Löysimme parkkipaikalle helposti, ja siellä tapasimme oppaamme Robinin ja saimme tuttuun tapaan märkäpuvut, valjaat ja kypärät. Samassa ryhmässä oli myös viisi muuta, kaikki ensikertalaisia. Ajoimme vielä muutaman minuutin oppaan pikkubussilla ylävirran suuntaan, heitimme varusteet selkään ja laskeuduimme joelle jyrkkää polkua pitkin. 

 

Tässäkin kanjonissa aloituspaikka on helppo ja suhteellisen avonainen. Loiskuttelimme jonkin matkaa alvirtaan kivistä puronpohjaa kävellen ja harjoittelimme liukuasentoa pienissä liukumäissä. Melko pian meistä ohi hölkkäsi tuntuvasti kokeneemman oloinen ja raskaasti varustautunut ryhmä. Heillä oli tukevat varusteet ja reilun kokoiset pakkaukset selässä jokaisella. Parin mutkan jälkeen saimme heidät uudestaan kiinni: Kyseessä olivat paikallisen pelastuslaitoksen miehet, jotka olivat tulleet hakemaan kanjonissa jalkansa satuttanutta rotkoilijaa. Hetken kuluttua alkoi kuulua helikopterin ääntä, ja Robin kehotti meitä lisäämään vauhtia. Jos jäisimme liian lähelle helikopterioperaatiota, joutuisimme istumaan kallion alla suojassa roottorien ilmavirran irrottamilta murikoilta kunnes homma olisi valmis, ja se sotkisi aikataulut. Siispä sormet korviin ja pikamarssia alavirtaan.

Seinät kävivät jyrkemmiksi, ja pian edessä on ensimmäinen liukumäki. Niitä Cramassourissa on useita, ja ainakin alkupuolen liu'ut olivat selvästi Haute Jabronia aloittelijaystävällisempiä: Kun Haute Jabronin ensimmäisessä liukumäessä lasketaan sokkona mutkaiseen tunneliin, Cramassourissa mäki oli suorempi ja alas oli ainakin kohtalainen näkyvyys. Huomasin ajattelevani, että tämä olisi ollut lapsille huomattavasti mukavampi ensimmäinen kanjoni kuin Haute Jabron. Yhden liu'un alapuolella on tosin hieman kitsaasti uimarin pois päästävä pyörre. Robinin pyynnöstä laskin tämän mäen ensimmäisenä. Oppaan ohjeen mukaan en yrittänytkään uida, vaan annoin märkäpuvun pompauttaa itseni pintaan ja keskityin ponnistamaan seinästä vauhtia, ennen kuin vita imaisisi minut takaisin putouksen alle. Pääsin virrasta irti kertayrittämällä ja kiilasin itseni seisomaan seinien väliin. Robin lähetti toiset alas yksi kerrallaan, ja minun tehtäväkseni jäi odottaa käsi ojossa ja auttaa heidät yksitellen ylös pyörteestä.

Tämä putous piti ohittaa kielekkeen reunasta hyppäämällä. Kuva: Danika Valade

Kuka laskee ensimmäisenä? Kuva: Danika Valade

 Matkan varrelle mahtui hienoja kalliomuodostelmia, muutamia pieniä hyppyjä ja yksi parin-kolmen metrin loikka vesiputouksen vierestä. Siinä loikkapaikalle siirryttiin köydellä turvattuna, mutta se taisikin olla ainoa kohta, jossa valjaita tarvittiin. Aivan lopussa Robin sanoi meitä odottavan "yllätyksen" ja kysyi vapaaehtoista ensimmäistä laskijaa. Minähän se tietysti nostin käden pystyyn. Edessä näkyi liukumäen loiva alku, joka katosi kallion reunan taa. "Pidä jalat suorana ja itsesi tiukkana pakettina", Robin ohjeisti, ja tönäisi sitten minut liukuun. Seurasi pari metriä likumäkeä, joka muuttui yhä jyrkemmäksi - ja loppui sitten kokonaan. Putosin roiskeiden sokaisemana huomattavan pitkältä tuntuvan ajan alas, alemmas - ja molskahdin vihreään altaaseen. Kengät ja märkäpuku ovat onneksi armolliset tässä leikissä, eikä alastulo tuntunut juuri miltään. Käännyin katsomaan - liuku oli päättynyt ainakin kuuden metrin vapaapudotukseen. Ihan mahtavaa, ajattelin - ja heti perään, että onneksi, onneksi en ottanut lapsia mukaan! Hyvin meidän mukanamme olevat, ehkä 12-vuotiaat muksut näyttivät tosin mäestä selviävän, mutta omiani olisi voinut jännittää hiukan liikaa.

YLLÄTYYYYS!!!

Ison putouksen jälkeen jäljellä oli enää nyt jo helpon tuntuinen kahden metrin loikka alas seuraavaa putousta ja viiden minuutin kävely autoille. Olipa vain hauskaa taas! Rotkoilun pariin aion kyllä palata vielä monta kertaa. Ehkäpä ensi kesänä?

Seuraavaksi luvassa on joko hiukan lisää Gran Canariaa tai sitten Thaimaata, jonne suuntaamme tammikuussa 2020. Kuulumisiin!

Gran Canarian via ferratat

Kaktuksia ja autiomaata Berriel-kanjonin suulla

11/2019

Marraskuu tarjoili rapaa ja pimeyttä niin anteliaasti, että miehen patistamana otin äkkilähdön Kanarialle. Kuulemma siellä on muutakin kuin rantabaareja ja eläkeläisiä bingossa, joten saakoon mahdollisuuden, tuumasin. Pikaisella googlauksella löysin kourallisen via ferratoja eli kiinteillä otteilla ja kaapeleilla helpotettuja kiipeilyreittejä, joista olin saanut maistiaiset Etelä-Ranskassa viime keväänä. Niistä kirjoittelen tässä hieman lisää.

Pikaselitys, jos ferratat eivät ole tuttu konsepti: Via ferratalla kiipeäjällä on puolivaljaat, kypärä ja valjaisiin kiinnitettävä, kaksiosainen ferratasetti, jonka kahta karabineeriä sitten vuorotellen siirretään ylemmäs reitin kiinnityspisteissä. Ferratasetin varassa ei siis ole tarkoitus roikkua, vaan se on turvaväline. Mitään pitempää koulutusta ferratoiden kiipeämiseen ei tarvita, joten ne ovat mukava väliporras patikoinnin ja vuorikiipeilyn välissä.

Reissun käytetyin rekvisiitta

Lempiylitykseni, gate vault

Onnistuin saamaan muutaman päivän varoajalla mukaan tuttavan, jolla on kiipeilykokemusta. Pikaisen fb-huutelun tuloksena sain myös lunastettua itselleni heti seuraavana päivänä käytetyt valjaat ja via ferrata -kitin, jotka osoittautuivat reissun parhaaksi hankinnaksi. Kaupan päälle tuli mukava keskustelu, pikaperehdytys välineisiin, sekä ylimääräinen slingi reitillä huilimiseen. Kiipeilevä kulkuri kiittää - ja se slingi tuli todella tarpeeseen!

Ensimmäisen matkapäivän käytimme sukelteluun. Itse otin vain kokeilusukelluksen - ihan hauskaa, mutta PADI jää vielä odottamaan. Sain siinä kaveria toiselta sukellukselta odotellessa tehtyä tunnin parkourtreeninkin. Etelä-Euroopan kaupunkirakennustyyli tosiaan houkuttaa leikkimään!







Via Ferrata El Berriel eli Ferrata Extraplomix

Ensimmäiseksi suuntasimme Wikiloc-reittipalvelusta bongaamalleni El Berriel -nimiselle via ferratalle lyhyen automatkan päähän. Tai niin luulimme. Se valikoitui sijaintinsa (lyhyt automatka Maspalomasista), pituutensa (rapiat kolme tuntia) ja vaikeustasonsa (beginner/moderate lähteestä riippuen) perusteella. Perille oli kyllä helppo löytää selkeitä reittimerkkejä seuraamalla, mutta reitin alku olikin arvoitus. Löysimme oikealle seinälle kanjonin varteen, mutta siellä meitä oli vastassa kolme reittiä, joita ei oltu nimetty mitenkään. Niistä kaksi oli katkaistu ja ilmiselvästi poissa käytöstä. Kolmas näytti hiukkasen tiukalta ollakseen "moderate": Monta metriä ehkä 60 astetta negatiivisen puolella olevaa kattoa heti alkuun, eikä mitenkään liikaa jalkaotteita. Päätimme kuitenkin kokeilla. Jos alku onnistuisi, niin eiköhän sitten loppukin, tuumimme.

Oikeaa reittiä etsiessä tuli kurkattua muutamaan luolaan

Jälkeenpäin asiaa selvitellessä (eikä muuten löytynyt ihan ensimmäisellä googlauksella) kävi ilmi, että El Berrielin easy/moderate reitit olivat ne katkaistut, ja jäljelle oli jäänyt altaan syvä pää: Ferrata Extraplomix.

Tästä ylös...

Alku vaati pari yritystä, sitten sain ideasta kiinni. Käytin ahkerasti leposlingaa ja kaikkia muitakin mahdollisia apuja käsien lepuutteluun ja seuraavan askeleen suunnitteluun. Katto muuttui vähemmän negatiiviseksi ja sitten suoraksi seinäksi, jossa oli kylläkin niukanlaisesti jalkaotteita. Pidimme pikku juomatauon seuraavassa luolassa. Maisemat olivat kuin Arizonasta - punaisen ja tummanharmaan kirjavia, pystysuoria ja rutikuivia kallioita kaikkialla, ja auton kokoisia kaktusmättäitä niiden väleissä. Mieheltä lainatut hanskat olivat jo hiertäneet keskisormiin rakot, mutta minkäpä sille voi. Eteen ja ylös, siis.

Reitti jatkui jälleen negatiivisena luolan katon kautta. Seuraavalla suoremmalla seinällä käsiotteena oli välillä ketju, välillä kahvat, ja pian sen jälkeen hivuttauduimme seuraavalle isommalle tasanteelle. Haukkasimme evästä ja totesimme, että aikataulu ei tule pitämään. Aikaa oli kulunut reitin alun etsimiseen ja hitaaseen etenemiseen jo nyt reilusti kaksi tuntia, ja luvassa näytti olevan pikkuruiset köysitikkaat ja lisää kattokiipeilyä.

Isolta tasanteelta jatkoimme pienen pätkän helpompaa reittiä... joka loppui pian kuin seinään. Ei kaapeleita, ei otteita, ei mitään. Sen sijaan luolan vastakkaisella seinällä näkyi alkavan uusi setti otteita samalta korkeudelta. Puuttuiko välistä ehkä silta? Katosta roikkui kaapelinpätkä, mutta se oli kaukana ulottumattomissa. Jälkeenpäin selvisi, että siinä olisi pitänyt olla liaani, jolla heilahdetaan vastakkaisen seinän otteille. Liaanin hallintanaru kuitenkin puuttui, joten emme saaneet sitä käsiimme.

Umpikuja

Umpikuja oli onneksi helpossa paikassa, ja pääsimme peruuttamaan takaisin tasanteelle. Mutta mitäpä sitten tehtäisiin? Liaanin jälkeiselle osuudelle olisi periaatteessa voinut varmaan boulderoida ihan kallio-otteillakin - jos luolan pohja vain ei olisi jyrkästi kielekkeelle viettävää irtosoraa, jolle putoaminen päättyisi luultavasti liukuun reunan yli. Ei siis ylös. Entä alas? Ferratat ovat lähtökohtaisesti yksisuuntaisia, ja etenkin negatiivisten, jalansijattomien seinien laskeutuminen on melkoisen hankalaa puuhaa, joten sekään vaihtoehto ei houkutellut.

Kaverini siinä sitten harrasti simppeliä matematiikkaa, konsultoi vielä pelastusalalla olevaa tuttavaansa ja ehdotti, että pelaisimme varman päälle ja soittaisimme apua. Kenttääkin löytyi tällä korkeudella juuri ja juuri sen verran, että kaveri sai soitettua häkeen ja esitettyä kainon toiveen laskeutumisköyden toimittamisesta. "Ei vammoja, meillä on vettä ja ruokaa", kaverini kirjoitti häken whats appiin. Sitten istuimme alas ja valmistauduimme pitkään odotukseen. Lämpötila oli onneksi mukavasti hiukan yli 20 astetta, sää puolipilvinen ja pieni tuulenhenkäys piti enimmät hiet poissa iholta. Pohdin joutessani, kiipeäisivätkö palomiehet alakautta vai laskeutuisiko joku yläkautta tuomaan köyden.

Aikaa ehti kulua korkeintaan pari minuuttia, kun kuulimme kumeaa hurinaa. Joku pienlentokone viereiseltä kentältä ehkä?

Ei - vaan helikopteri.

Pelastushelikopteri.

Sillälailla. Tämä reissuhan eskaloituikin sukkelasti!

Keltainen pelastuslaitoksen kopteri kaartoi ohitsemme, ilmeisesti meitä huomaamatta. Vilkaisin seuralaistani. Olimme molemmat pukeutuneet hillityn värisiin vaatteisiin, jotka sulautuivat hieman tarpeettoman hyvin hehtaarin kokoiseen, mustan ja ruskean kirjavaan seinämän.

Mistä keksisimme merkinantovälineen? Olin pakannut vesipulloni pareo-huiviini, koska sen saa kietaistua mukavan napakasti vyötärölle kiipeilyn ajaksi. Kopterin ilmestyessä uudestaan näkyviin heiluttelimme pontevasti pareotani (joka muuten paransi jälleen johtoasemaansa kaikkien aikojen monikäyttöisimpänä matkatavarana).

Ilmeisesti meidät havaittiin, sillä kopteri pysähtyi etäämmälle ja meidät viittilöitiin matalaksi. Muistin ranskalaisen rotkoiluoppaamme sanat, kun hän Cramassouria laskeutuessamme hoputti ryhmäämme kauemmas pelastushelikopteria odottavasta retkeilijästä: "Roottorien aiheuttama ilmavirta pudottaa seinämiltä kiviä. Jos olemme liian lähellä, meidän pitää odottaa kielekkeen alla, kunnes operaatio on ohi".  Painuimme siis aivan kallion viereen kyykkyn väistääksemme mahdolliset putoavat murikat.

Aurinkolasit pitivät enimmät hiekat pois silmistä, kun katselimme miten helikopterista laskettiin palomies kielekkeellemme. Hidasta hommaa - pystysuoran kallion vieressä lentäminen vaatii tarkkuutta. Siinä hiekkapuhalluksessa ehti tulla ikävä vanhoja, sporttimallisia aurinkolasejani - miksi piti mennä juuri eilen ostamaan tavalliset, kun nopeat lasit suojaisivat hiekalta niin paljon paremmin?

Seuraavaksi kopterista laskettiin pussi, jossa oli kahdet nostovaljaat. Arvoimme kaverini ensimmäiseksi nostettavaksi, ja minä seurasin hetken kuluttua pelastuslaitoksen miehen kanssa perässä. Nykäisy, heilahdus, ja rotkomaisemasta aukesi uusia kulmia kopterin hivuttautuessa kauemmas kallioista.

Helikopteri?! Oikeasti?!

Siinä sitä sitten noustiin köyden varassa helikopteriin lihaksikkaan latinopalomiehen reisien välissä. Lomaelämyksenä sanoisin, että sellainen yhdeksän plus. Agentilliset musiikit vain puuttuivat.

Onpahan jotain, mitä vanhana muistella!





Pelastustilanteessa vähän kainostutti kuvata, mutta koska pelastushenkilökuntakin oli kesken nosto-operaation kännykät ojossa, napsimme diskreetisti sentään muutaman kuvan perhealbumeita varten. Paluulennon kruunasi, että pelastuskopterin asemapaikka oli lähempänä autoamme kuin via ferrata, joten saatoimme vain marssia tyynen viileästi helikopterikentältä autollemme ja hurauttaa majapaikan uima-altaille miettimään, että mitähän hittoa juuri äsken tapahtui.

Maassa jälleen

Selvittämättä jäi, olisinko jaksanut Extraplomixin loppuun asti. Taidan ajatella ihan egoani helliäkseni, että olisin.

Youtube-video Extraplomixistä (ei meidän kuvaamamme), jossa kiipeilyreitti näkyy hyvin, löytyy esimerkiksi täältä. Kohdassa 5:30 (noin) näkyy vaijeriliaani, jonka kohdalla meidän matkamme katkesi.

Via cordata Baviera, Ayacata

Kesken jäänyt via ferrata jäi kaivelemaan, joten seuraavana päivänä lähdimme hakemaan korjaavaa kokemusta: Helppo ja lyhyt reitti, ja periaatepäätös olla lähtemättä negatiivisille seinille. Bavieralle saaren jylhiin keskiosiin siis! Olin varautunut henkisesti kääntymään takaisin, jos näyttäisi yhtä kylmältä kyydiltä kuin Berrielin kanjonissa. Onneksi jo automatkan maisemat yksinään olisivat olleet vaivan arvoiset. Sääli, ettei ruskea kivi näytä kuvissa paljon miltään ja syvyysvaikutelmakin jää kameralla latteaksi, vaikka silmälle erämaa on henkeäsalpaava.

En olis mitään otteita halunnutkaan...

Ayacatan kylän kupeessa kulkevan Bavieran reitin summittainen alku oli helppo löytää, ja siinä oli muutamalle autollekin parkkitilaa. Varsinaisen polun löytäminen sen sijaan tuotti vaikeuksia: Lopulta jakaannuimme - minä rytistelin ryteikössä rinteen juuressa reitin alkua tähyillen ja kaverini etsi polun alkua maantieltä käsin. Polku on merkitty vain pienillä kolmen kiven pinoilla, mutta ne hoksattuamme päädyimme lopulta samaan pisteeseen rinteen alle. Kiipeilevän Kulkurin matkoilla jo perinteeksi muodostunut piikkipensaisiin eksyminenkin tuli samalla suoritettua.

Olimme nähneet vain lähteen, jossa Baviera kuvattiin via ferrataksi, joten oli pienoinen yllätys, että otteet puuttuivat kokonaan. Baviera on siis via cordata, jossa on vain varmistuskaapeli eikä lainkaan kahvoja. Ikään kuin pitkä boulderointireitti kaapelivarmistuksella siis. Tämäkään ei ihan vastannut mielikuvaamme ensikertalaisreitistä, mutta missään vaiheessa ei sentään tarvinnut soittaa pelastuspartiota paikalle. Vaijerista saattoi tarvittaessa ottaa lisäapuja, ja seinä oli melkeinpä koko ajan himpun verran positiivinen. Suurin osa kuumotuksesta olikin varmasti psykologista, mutta lisäjännitystä toi myös laavakiven ominaisuus murentua käteen, kun siihen tarttuu napakasti. Niinpä koputtelimme otteita etukäteen ja alimpana kiipeäjänä minä myös nyin heppoisimpia otteita irti ja heittelin niitä pois hämäämästä. Kiipeilykengistä olisi ollut tällä reitillä hyötyä, mutta napakoilla parkourtossuilla meni myös ihan kohtalaisen mukavasti.

Reitti päättyy kiipeämiseen halkeamaa ylös kallion laelle. Rinteen päälltä kohoaa vielä muusta seinämästä ylös- ja ulospäin kurottuva harjanne. Harjanteelle ei ole enää kaapelia, mutta se on helppoa kavuttavaa ja useamman metrin levyinen, vaikka molemmilla puolilla onkin suora pudotus. Harjanteen kärjessä on muutama rengas, joihin voi kiinnittyä valjailla siksi aikaa, että uskaltaa kiivetä seisomaan korkeimman nyppylän päälle. Uskomattoman mahtava tunne seisoa keskellä taivasta ja vuoria!

Alas tullaan aivan parkkipaikan ja pienen ravintolan kupeeseen jyrkkää polkua pitkin. Laskeutumiskelpoinen reitti on merkitty valkoisella maalilla, ja osa siitä oli mukavampi mennä sekä kädet että jalat kalliolla kuin pelkästään kävellen. Varsinaista kiipeilyä laskeutumisvaiheessa ei tarvita.

Via Bavieran huipulla on kerrankin tilaa hengittää!

Via ferrata Las Maguadas Ayacatan lähellä

Valitsimme kolmanneksi via Ferrataksi edelleen Wikilocin helpoimmalla luokituksella olevan reitin, se tuntui olevan meille sopiva. Las Maguadasin lähtöpaikaksi merkitty parkkipaikka parin kilometrin päässä Ayacatasta oli helppo löytää, mutta ferratalle johtavia merkintöjä ei ollut lainkaan. Löysimme kyllä selkeän polun, jota lähdimme seuraamaan, mutta melko pian se kääntyi jyrkästi alamäkeen. Jonkin aikaa alaspäin siksakattuamme päätimme kääntyä takaisin ja suunnistaa Google mapsin ja koordinaattien perusteella.

Päädyimme jälleen pujottelemaan piikkipensaiden ja kivenlokareiden välissä kallion alapuolisella rinteellä. Välillä kallioissa näkyi oransseja maaliläiskiä, joita paremman puutteessa seurailimme, mutta niiden järjestyksessä ei tuntunut olevan juurikaan järkeä. Aikamme kallion juurta kierrettyämme löysimme uran, jossa rutikuiva ruoho oli  tallautunut poluntapaiseksi. Parissa kohti oli myös muutaman pikkukiven kasoja. Ura kulki kallion suuntaisesti, joten arvelimme löytävämme ferratan sitä seuraamalla, oli se oikea reitti tai ei. Viimein polku kertakaikkiaan loppui. Hetken pyörittyämme löysimme reitin alun muutamaa metriä taaempaa. Se näkyi selvemmin takaisinpäin kävellessä kuin nenä menosuuntaan.

Jos ensimmäinen via ferratamme oli supervaikea ja toisesta puuttuivat kahvat, niin tämä täydensi sarjan: Kahvat kyllä löytyivät, mutta kaapeli puuttui. Ei se mitään, tuumasimme. Klippaamme vain itsemme kiinni kahvoihin kaapelin sijaan. Vähän enemmän käsityötä, mutta ihan yhtä turvallinen kuin kaapeliversio.

Railoa ylös Las Maguadasilla

Tämä reitti oli selvästi helpoin kiivettävä kolmesta käymästämme. Otteita oli melko sopivin välein sekä käsille että jaloille - ainakin jos on kutakuinkin keskimittainen. Minä jouduin 167-senttisen varteni kanssa välillä varvistelemaan ylettääkseeni seuraavaan kahvaan, ja toisinaan alempana kiinni olevaa karabineeriä oli vaikea ylettyä avaamaan, mutta enimmäkseen tasaista matkantekoa. Alkuosa matkaa kiivettiin railossa, jossa otteita oli molemmilla seinillä, mikä oli hauska formaatti ja mahdollisti maisemien ihastelun selkä kallioon päin.

Kokeneempi kaverini meni edeltä, ja hyvä niin: Kesken kiipeämistä nimittäin oli jätetty pieniä pätkiä ilman kahvoja. Ei koskaan pitkiä, ja käsille ja jaloille oli niiden kohdalla hyvin otteita kalliossa, mutta turvakiinnitysten kanssa ne aiheuttivat pientä aivojumppaa. Enimmäkseen onnistuimme taiteilemaan näistä kohdista ylös niin, että ensimmäinen kiipeäjä jätti toisen koukun kiinni alempaan askelmaan ja kiipesi virttämään itsensä kiinni seuraavaksi ylempään, ja jälkimmäisenä tulija sitten avasi alakoukun. Jälkimmäiselle kiipeäjälle sitten laskettiin slinga, johon kiinnittyneenä oli mahdollista avata itse oma alempi kiinnityksensä jo ennen kuin ulottui napsauttamaan itsensä kiinni ylemään kahvaan. Pari kertaa vastaan tuli kuitenkin sellaisiakin kohtia, joissa edellä kiipeävä kaverini joutui irrottamaan hetkeksi molemmat kiinnikkeet, jotta pääsimme etenemään.

Las Maguadasin huipulla on onkalo, johon ei ihan uskalla kiivetä

Huipulta oli jälleen upeat näkymät auringonlaskun puuteroimille vuorille. Reitin lopusta olisi ollut mahdollista jatkaa kallioita pitkin tutkimaan isoa luolaa viereisellä huipulla, mutta eteläisten leveysasteiden nopeat auringonlaskut tuntien päätimme jättää sen väliin ja etsiytyä sen sijaan takaisin parkkipaikalle ennen pimeäntuloa. Se oli hyvä ratkaisu, koska alastuloreittiä ei ole merkattu, vaan valikoimme tietä jyrkästi vettävällä kalliolla tallattujen ruohotupsujen ja silmämääräisesti lupaavilta vaikuttavien kallionkielekkeiden perusteella. Pienellä kiipeilyllä, hyppelyllä ja liu'uttelulla pääsimme parkkipaikalle varsin lyhyessä ajassa.

Sellaiset seikkailut tällä kertaa. Via ferrata -postaus venähti, joten jätän Gran Canarian muut edesottamukset toiseen kertaan. Ja se viimeinen kanjoni Ranskassakin odottaa vielä vuoroaan.

Laittakaahan siis blogi tilaukseen, hop!

Le Rieussec - epämiellyttävien yllätysten kanjoni

 No niin sitten. Huhhuh. Le Rieussec. Heti alkuun pahoittelen valokuvien vähyyttä, vaikka kuvauksellisista tilanteista ei ollut pulaa. Jouduin tekemään jo alkupuolella päätöksen sammuttaa puhelin säästääkseni akkua pelastushelikopterin hälyttämistä varten, joten kuvat jäivät ottamatta. Onneksenne olen kuitenkin loistava piirtäjä!

Kanjoni numero 4/5 kesäkuiselta Ranskan-retkeltämme. Tämä oli toinen ja luultavasti viimeinen rotkoiluretki, jolle seitsemänvuotias tyttäreni ikinä suostuu lähtemään. Ensimmäinenhän oli Haute Jabron, josta kirjoitin joitakin viikkoja sitten, ja jonka vesiliukumäet olivat melko lailla hurjempia kuin oppaamme antoi ymmärtää. Tämän toisen piti olla takuuvarma juttu - vähemmän vettä, enemmän tilaa reunoilla, omaan tahtiin ja omia reittejä etenemistä - mutta arvatkaapa oliko.

Ardeche-joki matkalla Vallon Pont d'Arciin

Yövyimme kaksi yötä viehättävässä Vallon Pont d'Arcin kylässä, jonka ympärillä on paljonkin houkuttelevia luontokohteita. Olin yrittänyt kaivaa netistä ohjeita läheiselle le Rieussecin kanjonin reitille, hieman laihoin tuloksin. Kasasin useammasta vihjeestä kokonaisuuden: Kiipeilyä vaativa mutta hauska reitti, joka voi myrskyllä/sateella tulvia vaarallisen nopeasti. Kivoja pieniä suvantoja ja vesiputouksia, joissa temmeltää. Ei kovin pitkä. Nämä tiedot olivat hieman riittämättömät, joten tässä oma, rönsyilevä koontini.

Nimi: Le Rieussec (omatoimisesti)

Alkupiste:  44°23'9.35"P ,   4°23'1.36"I (*Paitsi, että...)
Loppupiste:  44°23'18.81"P,   4°24'14.10"I  (*Paitsi, että...)
Matka:  2,6km
Aika: 2,5h (lasten kanssa)
Hinta: Omatoimisesti ilmainen, keväällä myös järjestettyjä retkiä välineiden kanssa muutamalla kympillä
Ikäraja (Kiipeilevän kulkurin suositus): Aikuisen voimat ja taidot omaaville, joiden päätä ei palele kiipeillä ja/tai hyppiä vaarallisissakin paikoissa. Omalla vastuulla.
Mukaan: Ainakin kastumista sietävät vaatteet, kastumiseen ja kiipeilyyn sopivat kengät, vettä, joku energiapatukka ja puhelin.

*... Alkupisteemme oli aika epämääräinen: Valitsimme suunnilleen sopivan kohdan hiekkatiestä, jolta lähtee joku polku oikeaan ilmansuuntaan. Meillä oli kyyti, joten auton siirtoa ei tarvinnut miettiä, ja google mapsin avulla löysimme kohtalaisen sujuvasti joen pohjan. Oikean kävelysuunnan päätteleminen kuivassa uomassa oli hieman hankalampaa, siinä kannattaa katsoa suosiolla älykartasta, ettei lähde ylävirtaan. Loppupäässä kanjonin suu on leirintäalueen reunassa, ja lähin piste, johon hakija pääsi autolla, oli leirintäalueen toisella puolella sijaitseva portti.

Internetin ihmemaassa löysin paljon kuvia, joissa le Rieussec on kuiva, sekä jonkin verran kuvia, joissa siinä on varsin reilustikin vettä. Arvelin, että kuivat kuukaudet ovat heinä-elokuustä eteenpäin, ja että kesäkuun alkupuolella vettä olisi juuri passelisti. Ei ollut. Jälkeenpäin löysin tiedon, että Rieussecissa on kunnolla vettä vain kevätsateiden aikana. Kesäkuussa löysimme vain muutamia leväisiä lammikoita, joista yhden yli oli pakko uida, mutta enimmäkseen kanjoni oli kuiva.

No niin. Virheistä kuulemma oppii, tästä virheestä toivottavasti joku muukin kuin minä. Näin me sen siis teimme:

Alkumatka on helponsorttista kävelyä polulla ja sittemmin kivisessä uomassa. Pikkuhiljaa kalkkikivipohjan kolot alkavat muuttua syvemmiksi: Ensin polven syvyisiksi, sitten vyötärön. Ne ovat kummallisen pyöreitä muodoiltaan ja äkkijyrkkiä reunoiltaan, ja tuntui kuin kävelisimme jättikokoisella, pöydänkulmalle kuivahtaneella emmentaalijuustolla. Välillä hyppelimme pienien kolojen ja onkaloiden yli, välillä laskeuduimme kulkemaan niitä pitkin. Maisemat eivät oleet erikoiset, mutta itse polku kerrassaan verraton! Lapset nauttivat tästä osasta retkeä kovasti, ja uskallan väittää että niin nautimme myös minä ja mukaan uskaltautunut kälyni Anni.

Anni ja emmentaalia

Hieman huomaamatta emmentaalin mittakaava kasvoi. Reitiltä alkoi löytyä yhä suurempia onkaloita, joihin laskeuduimme. Sitten vastaan tuli niin iso, koko reitin katkaiseva reikä, etten ollut varma pääsisimmekö takaisin ylös samaa tietä. Onneksi olimme kulkeneet jo aika pitkän matkaa ja eteenpäin oli hyvä näkyvyys. Siellä reikäjuusto näytti olevan hieman matalampaa, joten arvelin meidän lähestyvän reitin loppua ja uskalsin usuttaa retkikuntamme eteenpäin.

Nostelimme Annin kanssa lapset alas altaaseen ja ihastelimme rajaa, jonka vesi on korkealla ollessaan piirtänyt kalkkikiveen. Nyt vastaan alkoi tulla hiukan vettäkin, tosin sitä oli vain syvimpien monttujen pohjalla seisovina, mustina lätäköinä. Monissa niistä hyppi valtavia sammakoita ja kymmenittäin niiden pieniä jälkeläisiä. Rotkon seuraavassa mutkassa matalareikäisempi reikäjuusto loppui, ja yllätys yllätys - edessä oli lisää yksisuuntaisia laskeutumisia. Jatkoimme päättäväisesti eteenpäin, koska hei - taaksepäinkään ei pääse. Hyvin on pärjätty tähänkin asti, joten mikäs tässä, ajattelin. Eiköhän tämä kohta lopu. En tainnut ihan uskoa itsekään, sillä jossain näillä main totesin, että ehkä akun viittä viimeistä prosenttia ei kannata sulattaa valokuvaamiseen, ja suljin puhelimeni. Ihan vain varmuuden vuoksi...

Reitti muuttui tasaisesti hankalammaksi. Vaikeimpiin kohtiin oli joku ystävällinen sielu sutinut keltaisia tai vihreitä maaliviiruja reittimerkeiksi, mutta selvästi maalia säästellen. Käytän sanaa "reittimerkki" sen väljimmässä merkityksessä: Vaatimattomat maaliläntit osittavat karkeasti jonkin reittiehdotuksen suuntaan, mutta se ei tarkoita samaa kuin turvallinen, saati sitten helppo reitti.

Rieussecin gladiaattorirata huipentui koko kanjonin halkaisevan, helposti kolme metriä syvän emmentaalijuustonreiän äärellä. Se pienellä maalipurkilla varustettu henkilö oli niitannut tässä seinään koukun ja kiinnittänyt siihen solmuköyden laskeutumisen mahdollistamiseksi, mutta sijoittanut sen niin vinon ja liukkaan kohdan keskelle, ettei lapsia voinut viedä sinne edes aikuisen avulla. Onkalon pohja peittyi seinästä seinään mustaan veteen, jonka syvyydestä ei ollut tietoa. Kiipesin alas ihmettelemään tilannetta. Polvisyvää, eli hyppääminen ei ollut vaihtoehto. Aikani päätäni raavittuani totesin, että siedettävän turvallisia vaihtoehtoja oli tasan yksi. Sitten piti enää testata, oliko se käytännössä mahdollinen.

Tätä pitää hieman selittää, sillä luontoäiti oli varmasti ottanut vähintään seitinohuet päivä-Cerseit kyseistä paikkaa muotoillessaan: Aivan ison onkalon vieressä on nimittäin pienempi, ehkä metrin halkaisijaltaan ja alle kaksi syvyydeltään oleva hiidenkirnu, jonka on kovertanut keväisin veden pyörittämä kivenmurikka. Pohjalla ei kuitenkaan ole murikkaa, sillä lopulta murikka on kuluttanut muutaman sentin paksuiseen väliseinään aukon ja kolistellut vapauteen. Kiitos sille ja hyvää matkaa, sillä tämän täsmälleen pyöreän, sileäreunaisen oravankolon läpi on juuri ja juuri mahdollista tunkea hoikka kaksitoistavuotias. Ensin vain lasketaan lapset käsistä roikottaen kirnuun ja alapuolella sitten toinen aikuinen estää heitä rojahtamasta pää edellä rutakkoon. Ta-daa! Kukaan ei kuollut!

Hiidenkirnu ja oravankolo

 Tämän puzzlen jälkeen homma jatkui samanlaisena. Yhden kerran jouduimme uimasilleen mustaan, kylmään ja leväiseen veteen, ja toisen kerran kiipesimme korkeaa mutta ei mahdottoman vaikeaa kalliota alas kiinteän köyden avulla. Kerran otin ilmasta kopin putoavasta lapsesta, välillä kiipeilimme seinämässä olevasta puolipallon muotoisesta onkalosta toiseen päästäksemme etenemään.

Kallioiden onkalot ovat älyttömän hienoja ja niissä olisi hauska seikkailla enemmänkin, JOS ei tarvitsisi jatkuvasti miettiä, saako stressaantuneen seurueen ehjänä pois etukäteen hehkuttamaltaan reitiltä. Syyllistymään ei onneksi ehtinyt ennen kuin jälkeenpäin, oli sen verran intensiivinen kokemus.

Viimein joenpohja käy leveäksi ja verrattain helppokulkuiseksi (vain isoja, pirunpeltomaisia lohkareita) ja pullauttaa kulkijat leirintäalueelle. Jälkiviisaana voisin sanoa, että ainakin omatoimiretkeilijän kannattaa lähteä tänne mieluummin ylä- kuin alavirtaan, sillä silloin takaisin kääntyminen on helpompaa. Sitäpaitsi ylöspäin kiipeäminen on helpompaan kuin alas. Aikuisten kesken kiipeillen olisin osannut nauttia enemmän ja kevätsateiden aikaan, canyoning-varusteilla tämä on varmasti oikein mukava perhereitti, mutta kuiviltaan ja keskenään lasten kanssa raja jännän ja vaarallisen välissä ylittyi reilusti.

Noin. Nyt voitte heitellä minua Huono Äiti -pisteillä, mutta tulipahan tehtyä.

Kanjoni numero 5/5 eli Cramassouri olikin sitten aikuisten retki, mutta siitä enemmän toisella kertaa.

T: Kiipeilevä Kulkuri

Le Toulourenc, valkoinen kanjoni

Katkennutkin karahka puhkeaa lehteen, kun paikka vain on tarpeeksi komea

Toulourenc on joki, joka virtailee paikoitellen kauniiden, valkoisten kalkkikivikallioiden läpi. Halusin ehdottomasti päästä tutkimaan sitä kesäisellä Ranskan matkallamme ja tungin sen puoliväkisin aikatauluun siirtymälle Régussesta Vallon Pont'd'Arcille. Seitsemänvuotias lähti mieluummin katsastamaan Avignonin paavinpalatsia mummon ja tädin kanssa, joten koukkasimme tekemään pienen jokikävelyn kolmestaan miehen ja 12-vuotiaan kesken. Koska tiet olivat pieniä ja kiharia, mutkaa tuli jonkin verran - mutta kannatti! Ihana paikka viettää lämmintä päivää patikoiden, kiipeillen ja pulikoiden. Sitäpaitsi ajoreitti on hauska ja maisemat Ranskan maaseudun tapaan viehättäviä.

Lähtöpiste eli sinikaiteinen silta ei näytä vielä kummoiselta

Faktat:

Sijainti: Etelä-Ranska, Bridge Toulourenc, 44°12'54.09"P   5°12'49.92"I
Ikäraja: Ei ikärajaa, mutta maasto on hankalaa ja vaatii kiipeilyä
Hinta: Ilmainen (omatoimikohde)
Kesto: vajaa 3h (meillä)
Mukaan: Kasteltavat lenkkarit, uimapuku, evästä ja juomavettä, aurinkovoidetta, kuiva vaatekerta autoon odottamaan

Löysimme paikan navigaattorin ja kartan avulla ilman suurempia kommelluksia. Ilmeisesti loiskuttelukelpoista reittiä olisi noin yhdeksän kilometrin verran, josta osa on tämän sillan ala- ja osa yläpuolella laakson varrella. Me suuntasimme tällä kertaa ylävirtaan. Koko reitin kulkeakseen kannattaisikin varmaan aloittaa seuraavalta sillalta alavirran suunnalta. Pitääpä käväistä tutkimassa sekin puoli, jos joskus vielä eksyn tuolle suunnalle!

Noin kilometri sillan eteläpuolella on pellonlaidassa parkkipaikka - ymmärrettävästi sillalle ei voi pysäköidä. Alueella ei ole minkäänlaisia vessoja eikä itse kanjonissa ole kovin montaa sopivaa puskaa, joten parkkipaikan viereisen metsikön tarjoamaa näkösuojaa kannattaa hyödyntää. Parkkipaikalta voi kävellä sillalle tietä pitkin, mutta yhtä hyvin tehdä kuten me ja hypätä jokeen jo tässä.

Vesi oli kesäkuun alkupuolella lähteideni mukaan "aika kylmää, joten kannattaa mennä hellepäivänä". Sää oli aurinkoinen mutta elohopea kipusi vain nipin napin yli 20-asteeseen. Hiukan hirvitti, että paleltuuko meiltä nilkat, mutta rohkeasti jokeen vain. Olo oli varsin suomalainen, kun totesimme veden olevan erinomaisen sopivasti uimalämmintä eli nahka-anturilla arvioiden ainakin 21-22-asteista. Hyvä hyvä!

Olin hiukan miettinyt, että viitsinkö kastella kenkiä vai menenkö paljain jaloin. Näin jälkiviisaana voin sanoa, että tukevat, kastumista sietävät vaellussandaalit tai lenkkarit ovat EHDOTTOMASTI tarpeen. Vaikka kivet ovat sileitä, niiden muotoon tottumattomat jalkapohjat kipeytyvät yllättävän nopeasti. Vaikka tykkään paljasjalkailla, vannon lämpimällä säällä rotkoillessa ja jokikävellessä pitäväpohjaisten sandaalien nimeen. Kylmemmässä vedessä umpikenkä on lämpimämpi. Tällä kertaa onneksi olin sen verran aikuinen, että olin lähtenyt niillä kengillä.

Ensimmäinen syvempi kohta tiesi paidalle lähtöä

Ensimmäisen kilometrin matkalla näimme useita muitakin patikoijia, mutta ei mitenkään tungokseen asti. Sen jälkeen väki harveni entisestään, ja saimme enimmäkseen pitää Valkoisen Kanjonin itsellämme. Aluksi kuljimme paidat ja shortsit päällä, lahkeiden kastumista vältellen. Melko nopeasti shortsit sullottiin kuitenkin reppuun, ja ensimmäisen syvemmän kohdan tullen paidat saivat tehdä niille seuraa.

Le Toulourencin vesi on kirkasta ja enimmäkseen matalaa. Alkumatkasta kahlailimme loivien rinteiden välillä korkeintaan pohkeen syvyisessä vedessä mukulakivipohjalla, joka on muuten helppokulkuisempi kuin voisi kuvitella. Ei siinä nyt juosta tee mieli, mutta kivet istuvat mukavan tiukasti toistensa lomassa eikä askeliaan tarvitse sen kummemmin varoa. Kevyt vastavirta ei pahemmin hidasta aikuisen kävelyä, mutta pikkukoululaisen tai sitä nuoremman tassu alkaisi varmaan painaa tavallista nopeammin. Pitemmällä rotkossa on muutama lyhyt kohta, joista aikuinen selviää kyllä kahlaamalla, mutta 140-senttisellä meni jo uimahommiksi.

 

Syvemmässä vedessä sai jo vähän miettiä mihin astui, ettei virta keikauttanut repunkantajaa uimasilleen

Ylempänä rotkon varrella vastaan tulee leikkimökin kokoisia murikoita. Varsinaista polkua ei ole, vaan etsimme kukin mieleisemme reitin niiden yli tai ympäri. Kalkkikivi on miellyttävän pitävää kengänpohjan alla, joten matkan lohkareosuudet olivat hauskaa loikkimista ja kipuamista.

Tasohyppelyä

Olimme suunnitelleet kävelevämme kanjoniosuuden yläpäähän ja palaavamme sitten rotkon oikeaa reunaa kulkevaa polkua takaisin sillalle. Aikaa oli kuitenkin kulunut jo reilusti puolitoista tuntia, eikä polkua näkynyt. Vastaan tuli perhe, joka osasi kertoa että polulle on vielä "jonkin matkaa". Tällä informaatiolla, hieman jo väsyneinä, päätimme luovuttaa ja kääntyä alavirtaan.

Olin aika pettynyt, koska saman reitin kulkeminen kahteen suuntaan on aina ollut minusta tylsää. Taas vaihteeksi tuli osoitettua, että olinpa ruhtinaallisesti väärässä, sillä tässä tapauksessa alavirtaan palaaminen oli erinomainen päätös: Myötävirta sai askeleen tuntumaan kevyeltä ja lohkareiden välissä virtaavia minivesiputouksien alapuolisiin syvänteisiin loiskahtelu osoittautui etenkin minun ja pojan mielestä parhaaksi viihteeksi aikoihin. Pääsimme jopa hyppimään syvänteeseen kelotukin päästä! Jos pitäisi valita ylä- tai alavirtaan kulkeminen, niin alavirtaan on selvästi hauskempaa.

Paluumatka taittui menomatkaa nopeammin: Sillalta laskettuna seikkailimme ylävirtaan reilun puolitoista tuntia, alavirtaan ehkä puoli tuntia vähemmän. Le Toulourencin tutkimisen jälkeen jaksoi varsin mainiosti istua taas pari tuntia autossa, etenkin, kun ostimme suoraan viljelijältä ison annoksen herkullisia mansikoita evääksi.

Molskis!

Tälläkin retkellä sattuma laati parhaat päätökset. Seitsemänvuotiaalle retki olisi varmaan ollut liian rankka (tai olisimme joutuneet kääntymään vielä aikaisemmin takaisin), joten suunnittelematon kolmen hengen kokoonpanomme toimi kuin suoli viimeviikkoisen katkarapumajoneesin jälkeen. Rotkon maisemat olivat sen verran vaihtelevia, että aiemmin takaisin kääntymällä olisi jäänyt hienoja paikkoja näkemättä. Paluumatka rinteessä polkua pitkin olisi ollut sekä rankempaa, kuumempaa että tylsempää, joten puolipakotettu käännöksemme takaisin oli nappi ratkaisu sekin. Olisi jäänyt koskipaikoissa temuaminenkin tekemättä, ja se jos mikä olisi ollut sääli.

Mitä enemmän näitä blogitekstejä kirjoittelen, sitä selvemmin huomaan, että reissussa pitäisi tajuta jättää enemmän sattuman varaan. Yleensä sillä tavalla tuntuu tulevan vähintään yhtä onnistuneita sattumuksia kuin suunnittelemalla. Tai ainakin mieleenpainuvampia. Jos vaan malttaisi, pitäisi ruveta testailemaan sellaista matkustustapaa, että katsoo jonkin hienon paikan, varaa ihan liikaa aikaa ja varusteita ja höhhäilee sitten matkalla ja kohteessa ympäriinsä oikein antaumuksella.

No. Siinäpä oli viimekesäisen Ranskan-matkamme kanjoni numero 3/5. (Verdon kanjonista on useampikin postaus: Rauhallisesta melontaretkestä lasten kanssa ja koskimelonnasta kumikajakeilla sekä vaelluksista Sentier Martelilla ja Sentier Imbutilla. Kanjoni numero kaksi oli Haute Jabron, jonka laskeuduimme köysien ja märkäpukujen kanssa) Jos aion käydä nämä läpi kronologisessa järjestyksessä, niin kanjoni numero nelonen tekisi melkein mieli jättää väliin. Se oli sellainen seikkailu, että menetän kyllä kaikki Hyvä Äiti pisteet, mitä olen vaivalla yrittänyt raapia kasaan...

P.S.  Muista ottaa Kiipeilevän Kulkurin päiväkirjan  tilaukseen, niin tulevat seikkailut eivät pääse livahtamaan ohi silmien! Aloittelen instatilinkin kanssa hiljalleen, joten ota kiipeilevakulkuri seurantaan sielläkin.

Melontaretki Verdon kanjonin suulla

Kirjoitin aiemmin, että halusin kulkea Verdon-kanjonista niin suuren osan kuin mahdollista, joten otetaanpa tähän väliin lyhyt postaus sen projektin viimeisestä osuudesta. Taustaa ja maantiedettä tulee seuraavassa kappaleessa. Skippaa jos ei kiinnosta. 

Aloitimme urakan pyöräilemällä kanjonin yläpäässä olevalta padolta Castellanen viehättävään pikkukaupunkiin huhtikuussa 2019. Castellanesta seuraavat parikymmentä kilometriä Point Sublime - nimiseen jokien yhtymäkohtaan taitoimme kumikajakeilla reippaassa virrassa ja välillä koskissakin meloen (siitä voit lukaista täältä). Point Sublimen ja Estellier-kävelysillan välin (16km) patikoimme ylävirtaan Sentier Martel -nimistä maisemareittiä muutamaa päivää myöhemmin (Martelista tarkemmin täällä). Estellier-sillalta eteenpäin Sentier Imbut -nimiselle vaellusreitille ehdimme vasta palatessamme Verdon kanjonille kesäkuussa 2019. Imbut on hiukan hankalampi, mutta antoisa patikka (Sentier Imbutin postaus), mutta sen päätepisteessä Verdon-joki sukeltaa kallion sisään, eli sen seuraamiseen tarvittaisiin kidukset. Kun joki pulpahtaa taas pintaan, edessä on suojelualuetta, mutta viimeiset kilometrit ennen St. Croix -järveä ovat suosittu melontakohde. Sinne olimme siis suuntaamassa nyt, kun kaikki muut turistille mahdolliset osuudet Verdon kanjonista oli valloitettu.

Tässä kohti pitäisi olla kiva ja simppeli kartta, jossa yllä luetellut nimet olisi selvästi merkittynä. Paras mitä jaksan nyt järjestää, on tämä linkki sellaiseen karttaan. Tai sitten voit katsoa Googlesta.

Ajelimme majapaikastamme Régussesta päiväretkelle kanjonin suulle. Tiesin, että kohde on suosittu, mutta toivoin että kesäkuussa ei vielä olisi mahdotonta ruuhkaa. Meinasimme ajaa ohi parkkipaikasta - sinne kääntyy huonosti merkitty pikkutie jyrkähköön alamäkeen juuri ennen Pont du Galetasia, Galetasin siltaa. Auton sai mukavasti varjoon parkkiin. Jouduimme hetken etsiskelemään kanootteja vuokraavaa hekilöä - mitään kojua ei ollut ja olimme tulleet hitusen ennen vuokraamon aukeamista, mutta nyt en kuollaksenikaan muista oliko se 10 vai 11 aamupäivällä. Joka tapauksessa, kannattaa tarkistaa aukioloajat jos aikoo melomaan kovin aikaisin. Jälleen, paikalta ei löydy minkäänlaista kioskia tahi vessaa, joten metsän reunan puskat saivat taas lannoitusta.

Parkkipaikka oli hiekkarannalla aivan joen suulla.

Olimme hoksanneet varata käteistä kanoottien vuokraan, joten se hoitui helposti. Myös seitsemänvuotiaalle löytyi sopiva liivi ja lapsille hiukan lyhyemmät melat. Turistikanootit ovat erittäin vakaita, joten niillä pääsee turvallisesti eteenpäin, vaikkei olisi ennen melonutkaan. Virta on hyvin rauhallinen, eikä melominen vaadi sanottavammin ponnistelua. Kanoottiranta näytti myös vallan kelvolliselta uimarannaksi, mutta emme jääneet tällä kertaa pulikoimaan. 

Melojille sallittu matka ennen suojelualueen alkamista on vain pari kilometriä, joten pienimmätkään eivät ehtineet kyllästyä. Puolentoista tunnin kanootin vuokra-aika riitti helposti. Reittiä reunustavat Verdon kanjonille tyypilliset komeat kalkkikivikalliot, joissa erottuvat selvästi muinaisen merenpohjan kerrostumat. Loppumatkasta reitillä on myös leikkisä vesiputous, jonka alla voi käydä viilentäytymässä jos melanheiluttelu kovasti hiottaa. Ne yksinään olisivat jo retken arvoiset, mutta erityisen kauniin Verdon kanjonista tekee sen hämmästyttävän värinen vesi: Kirkas turkoosi näyttää kehnon tyylitajun omaavan harrastelijamaalarin valitsemalta, enkä kertakaikkiaan kyllästynyt katselemaan sitä! 

#nofilter

Melontaretki oli periaatteessa onnistunut ja lapsille sopivan tasoinen puolipäiväretki. Verdon kanjonin tähän mennessä kohtalaisen eeppiselle valloittamiselle se oli kuitenkin aika vaatimaton lopetus. Reitin lopussa oleva pieni hiekkarantakaistalekin oli sen verran varjoisa ja kostea, ettei se houkutellut piknikille. Turisteja oli paljon jopa näin alkukesästä ja aamupäivällä, mikä haittasi luonnosta nauttimista - ruuhkaisimpina aikoina tänne ei ehkä kannattaisi edes tulla. Löysimme pikku vesiputouksen lisäksi yhden avaran luolakkeen, johon pääsi hieman kikkailemalla rantautumaan, mutta juuri muuta helposti seikkailtavaa reitiltä ei löytynyt. Lopullisena tuomiona sanoisin, että kanjonin valloitus kannattaisi ehkä aloittaa tästä päästä ja edetä sen jälkeen villimpiin ja vaativampiin osuuksiin, niin kanjonin loppupään huikeista kallioista ja pällistyttävän turkoosista vedestä saisi kaiken irti.

Ensi kerralla jokikävelyä tai kevyt-rotkoilua omin päin Le Toulourencin kanjonissa. Pysykää kuulolla, ja muistakaa klikata blogi tilaukseen!

Rotkoilua Ranskassa: Canyoning Haute Jabron

 Pääsin maistelemaan canyoningia elikkäs kotomurteella rotkoilua ensimmäisen kerran Italiassa viime vuonna, ja ihastuin: Kiipeilyä, veteen hyppimistä ja kahlailua upeissa luontokohteissa, mahtavaa! Lyhyesti, ideana on siis laskeutua kanjoneita alas samaa reittiä kuin vesikin. Usein tämä tapahtuu märkäpuvun, köysien ja valjaiden avulla. Rotkoja on tietysti monentasoisia ja monenluonteisia, mutta tavallisia elementtejä ovat kahlaaminen, uiminen, hyppääminen, köysillä laskeutuminen (usein vesiputouksista) ja luonnon omat vesiliukumäet. Monissa paikoissa oppaan kanssa rotkoiluun tarvitaan vain auttava uimataito ja parin tunnin maastossa reippailuun riittävä peruskunto. Talvikaudella on liian kylmä tähän lajiin ja veden määräkin vaikuttaa. Useimmat kanjonit ovat satunnaisen turistin seikkailtavissa kesäkaudella, mutta paikoissa on suurtakin vaihtelua - joku voi olla mahdollinen vain kevättulvien aikaan, joku puolestaan vain parina kuivimpana kuukautena.

Kesäkuun 2019 Ranskanmatkani yksi tärkeimmistä tavoitteista oli päästä uudemman kerran rotkoilemaan, mielellään useamman kerran. Lopulta kävimme kahdella opastetulla retkellä (Haute Jabron ja Cramassouri) sekä yhdessä helpossa kanjonissa omatoimikahlailulla. Ai niin, ja La Rieussecissa, jota luulin kivaksi omatoimikohteeksi, mutta josta tulikin sitten melkomoinen seikkailu... Tässä postauksessa muistelen kuitenkin vain Haute Jabronia, kenties myöhemmin sitten muita.

Haute Jabron kanjonin loppupäästä kuvattua

Otetaanpa taas faktat alkuun:

Nimi: Haute Jabron
Sijainti: Etelä-Ranska, 43°48'31.0"N 6°35'37.0"E
Ikäraja: Vaihtelee järjestäjän mukaan, 8-10v
Hinta 6/2019: 35e/henki (O'Limpide retkenjäjestäjä)
Kesto: 3h, sisältäen kävelyt 35min/suunta ja ohjeistukset
Mukaan: Evästä ja kuivaa vaatetta (autoon), juomapullo, rymylenkkarit, uimapuku, käteistä retken maksamiseen, aurinkorasvaa.

Varasin retken etukäteen. Palveluntarjoajia on paljon, joten kannattaa googlailla kanjonin nimellä ja tutustua vaihtoehtoihin. Kanjonivaihtoehtoja esittelevä kartta puolestaan löytyy esimerkiksi osoitteesta ropewiki.com. Sähköpostittelin aika ahkerastikin retkitoimistomme eli O'limpiden edustajan kanssa, sillä mukaan oli lähdössä ensikertalaisia ja lapsia, joista nuorin oli vasta seitsemän. Koska hänkin osaa uida ja on reipasluontoinen, arvelimme retken onnistuvan. Varmistelimme vielä, että ovathan hypyt ja hurjemmat liukumäet kierrettävissä, ja olivathan ne kuulemma. Etukäteen maksettiin panttimaksu, jonka kanssa kaikki sujui hyvin ja pantti palautui aikanaan tilille.

Saimme tarkat ohjeet perille ajamiseen. Lastasimme autoon minut ja mieheni, lapset 7 ja 12 vuotta sekä tädin Johannan (jonka muuten pitää eeppistä neuleblogia Missä neuloimme kerran) Koska kanjonit harvemmin ovat kätevästi pääteiden varrella, pääsimme seikkailemaan pikkuteille. Löysimme kuitenkin perille ajoissa ja eksymättä. Olimme pysähtyneet läheiseen kylään tankkaamaan oikein kunnon lounaan (sammakonreisiä tietenkin) ja mukaankin oli pakattu evästä ja juotavaa. Auto jätettiin aukiolle, omat uikkarit ja kasteltavaksi varatut lenkkarit vaihdettiin päälle ja oppaan pakettiautosta valittiin sopivat neopreenipuvut, kypärät ja valjaat. Jätimme suosiolla muut kuin minun vedenkestävän puhelimeni autoon.

Harjoitusliuku

Kanjonille oli reilun puolen tunnin helppo metsäkävely polkuja pitkin. Siinä ehti mukavasti hiukan tutustua muihin ryhmäläisiin, mutta oman ja lasten varustuksen kantaminen oli hieman hikistä puuhaa. Polun päässä vaihdoimme märkäpuvut uimavaatteiden päälle, jätimme vesipullot ja vaatteet puunoksalle ja opas näytti, miten valjaita käytetään. Sitten lähdimme loiskuttelemaan pientä puroa alvirtaan. 

 Alkumatkasta puro oli vielä avara ja rauhallinen. Saimme jopa hieman harjoitella pienessä vesiliukumäessä. Opas neuvoi makaamaan tiukasti selällään, kädet rinnalla liu'un ajan. Pelkäsin etukäteen, että niistä saisi mustelmia, mutta näköjään vesi ehtii vuosimiljoonien aikana hioa kalkkikivestä ensiluokkaisen sileää, ja paksu neopreenipuku estää tehokkaasti loputkin hankaumat.

Hyvin pian kallioseinät kohosivat kuitenkin korkeammiksi ja tulimme paikkaan, jossa puro katosi huolestuttavan pienen ja syvän näköiseen koloon kallionlohkareen alle. Ai tuonne pitäisi laskea? Opas sanoi, että tämä on ok lapsillekin, jos pieni sukellus lopussa ei haittaa. Laskevat ne iloissaan uimahallissakin ja pikkuliukumäki oli ollut hauska. Arvelimme, että minä olen paras ottamaan koppia lapsista alapäässä, joten asettelin itseni tunnelin suulle lähtöasemiin.

Kuka laskee ensin?

Syvän hengenvedon jälkeen tönäisin itseni liikkeelle. Liukumäki oli hivenen mutkainen, eikä sen alusta nähnyt kunnolla loppua, etenkään selällään laskiessa. Jos ensimmäinen pikkumäki tuntuikin vielä aika samalta kuin uimahallin vesiliukumäet, niin tämä oli kyllä toista sarjaa: Virtaus oli reipas ja vauhtia hurjasti enemmän. Roiskeita tulee niin paljon, että silmät on mukavinta pitää kiinni, mutka tuntui tönäisynä. Kaikki refleksit käskivät levittää kädet ja jalat ja nousta istumaan. Sain kuitenkin itseni hillittyä, ja sekunnissa löysin itseni uppeluksista virrassa. Ensin vastaan tuli seinä, sitten pääsin pinnalle ja totesin, että olipa hauskaa - ja ehdottomasti virhe lähteä laskettamaan lapsia tätä mäkeä. Muuten hyvä, mutta veden kohinan yli ei pystynyt huutamaan ylös uusia ohjeita. Seuraava ikävä yllätys oli, että virtaa vastaan ei myöskään päässyt paria metriä lähemmäs liukumäen alapäätä ottamaan lapsia vastaan. Siinä ei auttanut kuin minimoida vahingot, eli poimia säikähtäneet ipanat vedestä ja rauhoitella luolan matalassa päässä.

Ensimmäinen liukumäki alhaalta

Jälkeenpäin ajateltuna tässä oppaan olisi pitänyt selittää kunnolla mitä edessä on, ja miten se kannattaa lasten kanssa hoitaa. Lapsia olisi auttanut, jos he olisivat saaneet kunnon muistutuksen pysyä tiukasti selällään vaikka mikä olisi, tai vielä mieluummin, jos heidät olisi laskettu köydellä alas liukumäkeä. Se nimittäin oli ainoa tapa, jolla tämän liu'un olisi voinut kiertää - ja siihenkin sisältyi pieni molskautus lopussa, mikä oli ikävä yllätys sukeltamista karttelevalle ryhmäläisellemme, joka valitsi laskeutumisen.

Ensimmäisen likumäen jälkeen vähän epäilytti, että mitähän tästä tulee: Pienimmäinen oli saanut ehdottoman negatiivisen ensivaikutelman, ja neljänsadan metrin rotkosta oli vielä hyvinkin kolmesataa jäljellä. Tämä oli selvästi jännempi kanjoni kuin se, jota olin kokeillut Italiassa. Rotkoilun erityispiirteisiin kuuluu, että takaisin ei voi kääntyä ensimmäisen kunnon esteen, tässä tapauksessa liukumäen, jälkeen, vaan ainoa tie ulos on rännin alapäässä, joten emmiskelylle ei oikeastaan ollut tarvetta: Eteen ja alas oli ainoa suunta, joten sinne jatkoimme.

Kävi onneksi ilmi, että ensimmäinen liukumäki oli tämän retken hurjin. Lisäksi muut liu'ut ja hypyt pystyi kiertämään paremmin. Välillä edettiin metrin levyisessä solassa kahlaten, välillä kielekkeen alla kyyryssä ja kerran jopa edettiin pikku pätkä jalkojen ja takapuolen varassa rotkon vastakkaisten seinien välissä hivuttautuen.

Hankalan kapeat kohdat voi ohittaa yläkautta

Kuvien huono laatu hieman harmittaa. Toisaalta kännykkäkameralla vauhdista kuvaaminen virtaavassa vedessä uiden ei osu aivan koulutukseeni, joten ehkä olen vain tyytyväinen, että sain edes jotain kuvia - vaikka sitten huti tarkentuneita, hassusti valottuneita ja huuruisen linssin läpi napsittuja.

Toinen isompi vesiliukumäki oli huomattavasti ensimmäistä leppoisampi: Vauhtia oli edelleen reilusti, mutta ränni oli leveämpi, loivempi ja suora. Ne, jotka eivät halunneet laskea, kiipeilivät oppaan ja köysien avulla luolamaisen altaan seinämiä pitkin kielekkeelle, jolta kaikki halukkaat pääsivät hyppimään. Eppuluokkalaisemme piti eniten juuri tästä köysikiipeilyosuudesta ja siitä, kun hänet laskettiin valjashissillä kielkkeeltä veteen.

Köysikiipeilyä liukumäen

Kanjonin lopussa oli vielä kutkuttava sarja altaita ja lyhyt mutta niin jyrkkä liukumäki, että se oli jo paremminkin vesiputous. Sen pystyi kiertämään kapuamalla tasanteelle, ryömimällä läpi hartianlevyisestä kolosta ja laskeutumalla sitten kiipeilemällä kalliota alas viimeiseen altaaseen.

Lopussa oli mahdollisuus kiivetä hyppimään kalliolta tai laskeutua köydellä kymmenkunta metriä altaan yläpuolella olevalta kielekkeeltä - ja tulla pudotetuksi loppumatka. Hauskaa! Lapset eivät siihen lähteneet ja taisivat olla tyytyväisiä, kun seikkailu oli viimein ohi.

Viimeinen liukumäki hyppykielekkeeltä kuvattuna

Jälkeenpäin ajateltuna lapsille olisi ollut parempi aloittaa vieläkin helpommasta kanjonista, vaikka Jabronkin oli eri sivustoilla luokiteltu "discovery", "family", tai "easy" tasoiseksi. Ilmeisesti luokitukseen vaikutti se, ettei reitillä ollut pakollisia laskeutumisia, ja monien sivujen mukaan myöskään pakollisia liukumäkiä ei ole. En ehkä sanoisi "ei pakollisia", jos liukumäen vaihtoehto on tulla se alas köyden päässä vesisuihkussa... Luultavasti korkeakin laskeutuminen olisi ollut ainakin meidän ipanoille vähemmän jännittävä kuin vauhdikas liukumäki. On hyvin mahdollista, että näin alkukesästä virtaus oli vielä kovempi kuin mitä se olisi vaikkapa elokuun helteillä, jolloin liukumäetkin olisivat kenties hieman hillitympiä... No, tästäkin selvittiin, ja kaiki tykkäsivät ainakin jostain osasta rotkoa. Kun lämpöä oli +22 astetta, kenellekkään ei edes tullut kylmä, vaikka olimme varjossa ja viileässä jokivedessä pitkään.





Puolentoista tunnin kanjonissa seikkailun jälkeen olo oli hölmistynyt, kun kymmenen minuuttia polkua pitkin käveltyämme saavuimme paikkaan, johon olimme jättäneet vaatteet. Ei se matka voinut olla näin lyhyt! Ei mitenkään! Seuraava ryhmä oli jo paikalla vaihtamassa neopreenipukuja päälleen ja tähyilemässä purolle. Ja uskomatonta kyllä, siellä piilossa tylsän ja tavallisen, kallioisen metsämaiseman keskellä piilottelee kyllä huikea seikkailupuisto.

Loppu näkyvissä! Altaan reunalta liukumäkeen, vai tunnelin läpi (kuvan yläreuna)?

verdon kanjoni kävellen: Sentier Imbut

Alppien alarinteellä, Etelä-Ranskassa, on mielettömästi hienoja luontokohteita, niistä kuuluisin Verdon kanjoni. Verdon kanjonin viimeinen vaellettava osuus on Sentier Imbut. Olimme jo aiemmin keväällä meloneet kumikajakilla Castellanesta Point Sublimeen (koskimelonnasta voit lukea täältä) ja kävelleet Point Sublimesta alavirtaan jatkuvan Sentier Martelin (Martelista voit lukea täältä). Sentier Imbutin loppupäässä joki sukeltaa maan alle ja sen tullessa pinnalle edessä on suojeltu alue. Verdonin loppupäätä pääsee kyllä ihailemaan melomalla tai polkuveneilemällä muutaman kilometrin Lake St. Croixilta ylävirtaan, mutta ihan koko kanjonia ei siis ole mahdollista nähdä pohjalta käsin.

Mitä kulman takana on?

Kyydit ja valmistautuminen

Pituus: 7-10km, riippuen valitusta reitistä
Kesto: noin 5h
Vaativuus: Vaativa tai erittäin vaativa, reitistä riippuen
Tyyppi: Lenkki

Varokaa putoavia ihmisiä

Lähtö/loppu: Grand Canyon du Verdon -hotellin parkkipaikka


Tällä kertaa meillä oli vuokra-auto käytössä ja reitti oli lenkki eikä pisteestä a pisteeseen b, joten kyydit oli helppo järjestää. Lähdimme miehen kanssa kahdestaan muun seurueen jäädessä nauttimaan huvilasta ja uima-altaasta. Ajelimme maisemallista ja paikoitellen jännänsorttista, mutta hyväkuntoista vuoristotietä Lake St. Croixilta kanjonia ylös. Matkalla saimme pienen sadekuuronkin, mikä pisti kiroiluttamaan, sillä kauan odottamani vaellus ei onnistuisi sateella: Liukkaus ja päähän putoilevat kivet tekevät Imbutista kulkukelvottoman märällä säällä. Kesäkuussa t-paidat ja shortsit sekä mukavat, kevyet kengät riittivät hyvin. Otimme mukaan leipälounaan ja reilusti vettä molemmille, sillä sää oli lämmin, joskaan ei onneksi helteinen. Imbutilta ei pääse kesken pois, joten varusteiden on syytä olla kunnossa. Puskapissimiseen kannattaa varautua, sillä reitillä ei ole vessoja (eikä sen puoleen roskiksiakaan).

Sitten matkaan. Onneksemme sadekuuro oli paikallinen ja meni ohi. Maksoimme pienen maksun reitin kunnossapidosta hotellin aulassa, käytimme hotellin vessaa ja suuntasimme polulle. Alkumatkasta villit kesäkukat peittivät maastoa mattona. Polku alkaa laskeutua pian. Se ei ole tolkuttoman jyrkkä, mutta vaatii hyvän peruskunnon, että vinoja ja sileitä kalkkikiviaskelmia jaksaa laskeutua - ja tietysti kävellä puoli päivää siihen päälle ja nousta joko saman tai vielä jyrkemmän reitin lopuksi takaisin. Imbutin vaikein osuus on nimittäin sen lopussa: Descentes des Cavaliers rakennettiin alunperin reitin rakentajien poistumistieksi, ja se kulkee hetkittäin kapeilla ja korkeilla kielekkeillä ja nousee jyrkkiä tikkaita ja rinteitä. Osa vaeltajista kääntyikin sen alaosasta takaisin ja palasi omia jälkiään pitkin alkuun.

Reitti alkaa punaisesta pisteestä

Melkein heti rotkon pohjalle laskeutumisen jälkeen vastaan tulee kävelysilta, jota pitkin pääsisi halutessaan Sentier Martelin alkupäähän. Piti käydä sillan puolivälissä kääntymässä siinä kohti, missä keväällä Martelia vaeltaessa olin käynyt. Ihan vain siksi, että voin sanoa kulkeneeni koko matkan. Älkää yhtään hymyilkö siellä, tämä on tärkeää!

Luolakiipeilevä kulkuri

Vesi oli matalalla mutta tällä kertaa kauniin turkoosia. Martelin patikoidessamme edellisen päivän ja yön sateet olivat värjänneet joen ruskeaksi, mutta tällä kertaa saimme paremman värielämyksen.  Alkumatkasta polku kulki lähellä joen tasoa. Välillä se oli tavallista metsäpolkua, välillä roikuskeli penkereen reunalla, mutta suomalaisiin kinttupolkuihin tottuneelle kulku oli tutun helppoa.  Polulta pääsi myös seikkailemaan valtavaan, avoimeen luolaan tai ehkä paremminkin sarjaan kielekkeitä, kun hiukan viitsi kiipeillä. Kädet olivat kyllä äkkiä kalkkipölyssä ja lepakonkakassa, mutta mitäpä pienistä!

Maisemat olivat komeat silloin, kun niitä pääsi ihailemaan hieman ylempää

 Imbut oli siinä mielessä lievä pettymys (toki vain tolkuttoman korkeisiin odotuksiini verrattuna), että kanjonin valtavuus ei oikeastaan näy kovin hyvin pohjalta käsin. Martelissa oli pitempiä jaksoja, joissa kuljettiin korkealla rinteessä, jolloin rotkoa sai ihailla koko majesteettisissa mittasuhteissaan. Imbut muistutti valtaosan ajasta enemmänkin metsäkävelyä joen varrella. Tosin maisemat olivat upeat silloin, kun niitä pääsi kunnolla ihailemaan, ja osa poluista oli lempityyliäni eli kallioon hakattuja kielekkeitä.

Korkeanpaikankammoinen mies pääsi kammostaan näillä reiteillä melkeinpä kokonaan. Hurraa!

Imbutilla on myös omat nähtävyytensä, jotka Martelilta puuttuvat: Lähellä Descentes des Cavaliersin poistumistietä on Le Styx, Tuonelan virran mukaan nimensä saanut osuus Verdon kanjonia. Se on jyrkkä ja kapea, kummallisen pehmeämuotoinen kanjoni kanjonin sisällä. Sileät, kuplivat kiviseinät tekevät mittasuhteista hankalat hahmottaa. Minulta meni toinenkin hetki tajuta, että kallioiden väliin kiilautunut, haalistunut oksa olikin todellisuudessa massiivisen puun runko. Pysähdyimme Styxille toiselle evästauolle. Sen reunalla oli myös hienoja kielekkeitä ja lohkareita, joiden seassa oli mukava kiipeillä. Olisi tehnyt ihan mahdottomasti mieli uida Styxin läpi, mutta maltoin mieleni. Melontaoppaamme näytti keväällä joesta parikin paikkaa, jossa osa virrasta imeytyy maan alle sellaisella voimalla, että pelastusliivitkään eivät riitä pitämäänväärässä paikassa kanootista pudonnutta pinnalla. Koska en ollut tullut kysyneeksi onko Styxissä tällaisia kohtia ja en oikeastaan kaivannut päästä ihan oikeasti manalaan, jätin uimaretken väliin.

Kiusaus hypätä Styxin vietäväksi oli melkein ylivoimainen

Imbutin polun loppupäässä on eräänlainen "umpilisäke". Se on vielä vartin verran kävelyä vaativa osio, jonka kautta pääsee katsomaan paikkaa, jossakallio nielaisee Verdon-joen sisäänsä. Olimme tässä kohti jo melko väsyneitä, mutta päätimme pyörähtää vielä viimeisenkin puolen tunnin lisälenkin kun kerran tänne asti olimme tulleet. Kävely oli tylsää polun tallaamista metsäisessä rinteessä, joten päätin oikaista liukumalla suoraan rinnettä alas. Tietenkin. Siinä alaspäin kompuroidessani ja liukuessani mietin jo välillä, että noinkohan saan vauhdin pysähtymään ennen polkua, mutta onnistui sekin sentään. Mies oli tietysti polkua pitkin siksakkaamalla nopeammin alhaalla ja minä sain kenkäni täyteen multaa, mutta eipähän ollut tylsää.

Verdon katoaa maan alle ja en voi olla pohtimatta, kuinka hienoja luolia siellä voisikaan olla...

Umpilisäkkeen päässä oli kaunis ja rauhallinen mukulakiviranta. Täällä oli vain pari muuta vaeltajaa meidän lisäksemme, ilmeisesti useimmilla ei riittänyt sinni kävellä enää ylimääräistä reitin tässä vaiheessa. Keltaisilla maaliläiskillä kiviin merkitty reitti ohjasi kiipeilemään peikonkokoisia lohkareita pitkin vielä hiukan edemmäs. Keoiksi kiilautuneiden lohkareiden välistä pääsi kurkistelemaan usein metrien syvyisiin onkaloihin, mikä tietysti motivoi katsomaan tarkasti, mihin jalkansa laski. Vähemmän väsyneenä olisin jäänyt mielelläni leikkimään pitemmäksikin aikaa, mutta nyt alkoi tehdä jo mieli päästä autoon istumaan - ja edessä oli vielä hirmuiseksi manittu Cavaliersin nousu ja paluu hotellille tietä pitkin.

Tätä voi jo kutsua kivikkoiseksi poluksi ilman pelkoa liioittelusta

Tikkaita pitkin päivänvaloon

Loppunousu oli tosiaan alkumatkastaan hiukan jännittävä, mutta se johtui ehkä enemmän odotuksista kuin todellisuudesta. Kiipesimme parit lyhyet tikkaat sekä kuljimme samanlaisia mutta hivenen kapeampia kallioon hakattuja kielekkeitä kuin aiemminkin. Kokonaisuutena jännätaso ei kuitenkaan ollut kovin paljon korkeampi kuin varsinaisella polullakaan. Loppunousu oli sitten arkisempaa, joskin jyrkkää ja raskasta, ylämäkeä. Cavaliersin nousu tuo maantielle, jonka voisi vielä ylittää ja kulkea toista polkua pitkin hieman ylempänä rinteessä takaisin hotellille. Emme kuitenkaan innostuneet lähtemään enää sinne, vaan paarustimme mukavan helppoa asfalttia pitkin viimeiset pari-kolme kilometriä takaisin autolle. Rotkoa oli entistä mukavampi ihailla ylhäältä käsin nyt, kun oli kulkenut ensin sen pohjaa pitkin!

On siinä ollut Napoleonilla ja muillakin historian sotapäälliköillä mietittävää. Miten pirussa tästä pääsee yli, sanotaan nyt vaikka ratsuväen ja viidenkymmenen sotanorsun kanssa?

Tiellä jälleen!