No niin sitten. Huhhuh. Le Rieussec. Heti alkuun pahoittelen valokuvien vähyyttä, vaikka kuvauksellisista tilanteista ei ollut pulaa. Jouduin tekemään jo alkupuolella päätöksen sammuttaa puhelin säästääkseni akkua pelastushelikopterin hälyttämistä varten, joten kuvat jäivät ottamatta. Onneksenne olen kuitenkin loistava piirtäjä!
Kanjoni numero 4/5 kesäkuiselta Ranskan-retkeltämme. Tämä oli toinen ja luultavasti viimeinen rotkoiluretki, jolle seitsemänvuotias tyttäreni ikinä suostuu lähtemään. Ensimmäinenhän oli Haute Jabron, josta kirjoitin joitakin viikkoja sitten, ja jonka vesiliukumäet olivat melko lailla hurjempia kuin oppaamme antoi ymmärtää. Tämän toisen piti olla takuuvarma juttu - vähemmän vettä, enemmän tilaa reunoilla, omaan tahtiin ja omia reittejä etenemistä - mutta arvatkaapa oliko.
 |
| Ardeche-joki matkalla Vallon Pont d'Arciin |
Yövyimme kaksi yötä viehättävässä Vallon Pont d'Arcin kylässä, jonka ympärillä on paljonkin houkuttelevia luontokohteita. Olin yrittänyt kaivaa netistä ohjeita läheiselle le Rieussecin kanjonin reitille, hieman laihoin tuloksin. Kasasin useammasta vihjeestä kokonaisuuden: Kiipeilyä vaativa mutta hauska reitti, joka voi myrskyllä/sateella tulvia vaarallisen nopeasti. Kivoja pieniä suvantoja ja vesiputouksia, joissa temmeltää. Ei kovin pitkä. Nämä tiedot olivat hieman riittämättömät, joten tässä oma, rönsyilevä koontini.
Nimi: Le Rieussec (omatoimisesti)
Alkupiste: 44°23'9.35"P , 4°23'1.36"I (*Paitsi, että...)
Loppupiste: 44°23'18.81"P, 4°24'14.10"I (*Paitsi, että...)
Matka: 2,6km
Aika: 2,5h (lasten kanssa)
Hinta: Omatoimisesti ilmainen, keväällä myös järjestettyjä retkiä välineiden kanssa muutamalla kympillä
Ikäraja (Kiipeilevän kulkurin suositus): Aikuisen voimat ja taidot omaaville, joiden päätä ei palele kiipeillä ja/tai hyppiä vaarallisissakin paikoissa. Omalla vastuulla.
Mukaan: Ainakin kastumista sietävät vaatteet, kastumiseen ja kiipeilyyn sopivat kengät, vettä, joku energiapatukka ja puhelin.
*... Alkupisteemme oli aika epämääräinen: Valitsimme suunnilleen sopivan kohdan hiekkatiestä, jolta lähtee joku polku oikeaan ilmansuuntaan. Meillä oli kyyti, joten auton siirtoa ei tarvinnut miettiä, ja google mapsin avulla löysimme kohtalaisen sujuvasti joen pohjan. Oikean kävelysuunnan päätteleminen kuivassa uomassa oli hieman hankalampaa, siinä kannattaa katsoa suosiolla älykartasta, ettei lähde ylävirtaan. Loppupäässä kanjonin suu on leirintäalueen reunassa, ja lähin piste, johon hakija pääsi autolla, oli leirintäalueen toisella puolella sijaitseva portti.
Internetin ihmemaassa löysin paljon kuvia, joissa le Rieussec on kuiva, sekä jonkin verran kuvia, joissa siinä on varsin reilustikin vettä. Arvelin, että kuivat kuukaudet ovat heinä-elokuustä eteenpäin, ja että kesäkuun alkupuolella vettä olisi juuri passelisti. Ei ollut. Jälkeenpäin löysin tiedon, että Rieussecissa on kunnolla vettä vain kevätsateiden aikana. Kesäkuussa löysimme vain muutamia leväisiä lammikoita, joista yhden yli oli pakko uida, mutta enimmäkseen kanjoni oli kuiva.
No niin. Virheistä kuulemma oppii, tästä virheestä toivottavasti joku muukin kuin minä. Näin me sen siis teimme:
Alkumatka on helponsorttista kävelyä polulla ja sittemmin kivisessä uomassa. Pikkuhiljaa kalkkikivipohjan kolot alkavat muuttua syvemmiksi: Ensin polven syvyisiksi, sitten vyötärön. Ne ovat kummallisen pyöreitä muodoiltaan ja äkkijyrkkiä reunoiltaan, ja tuntui kuin kävelisimme jättikokoisella, pöydänkulmalle kuivahtaneella emmentaalijuustolla. Välillä hyppelimme pienien kolojen ja onkaloiden yli, välillä laskeuduimme kulkemaan niitä pitkin. Maisemat eivät oleet erikoiset, mutta itse polku kerrassaan verraton! Lapset nauttivat tästä osasta retkeä kovasti, ja uskallan väittää että niin nautimme myös minä ja mukaan uskaltautunut kälyni Anni.
 |
| Anni ja emmentaalia |
Nostelimme Annin kanssa lapset alas altaaseen ja ihastelimme rajaa, jonka vesi on korkealla ollessaan piirtänyt kalkkikiveen. Nyt vastaan alkoi tulla hiukan vettäkin, tosin sitä oli vain syvimpien monttujen pohjalla seisovina, mustina lätäköinä. Monissa niistä hyppi valtavia sammakoita ja kymmenittäin niiden pieniä jälkeläisiä. Rotkon seuraavassa mutkassa matalareikäisempi reikäjuusto loppui, ja yllätys yllätys - edessä oli lisää yksisuuntaisia laskeutumisia. Jatkoimme päättäväisesti eteenpäin, koska hei - taaksepäinkään ei pääse. Hyvin on pärjätty tähänkin asti, joten mikäs tässä, ajattelin. Eiköhän tämä kohta lopu. En tainnut ihan uskoa itsekään, sillä jossain näillä main totesin, että ehkä akun viittä viimeistä prosenttia ei kannata sulattaa valokuvaamiseen, ja suljin puhelimeni. Ihan vain varmuuden vuoksi...
Reitti muuttui tasaisesti hankalammaksi. Vaikeimpiin kohtiin oli joku ystävällinen sielu sutinut keltaisia tai vihreitä maaliviiruja reittimerkeiksi, mutta selvästi maalia säästellen. Käytän sanaa "reittimerkki" sen väljimmässä merkityksessä: Vaatimattomat maaliläntit osittavat karkeasti jonkin reittiehdotuksen suuntaan, mutta se ei tarkoita samaa kuin turvallinen, saati sitten helppo reitti.
Rieussecin gladiaattorirata huipentui koko kanjonin halkaisevan, helposti kolme metriä syvän emmentaalijuustonreiän äärellä. Se pienellä maalipurkilla varustettu henkilö oli niitannut tässä seinään koukun ja kiinnittänyt siihen solmuköyden laskeutumisen mahdollistamiseksi, mutta sijoittanut sen niin vinon ja liukkaan kohdan keskelle, ettei lapsia voinut viedä sinne edes aikuisen avulla. Onkalon pohja peittyi seinästä seinään mustaan veteen, jonka syvyydestä ei ollut tietoa. Kiipesin alas ihmettelemään tilannetta. Polvisyvää, eli hyppääminen ei ollut vaihtoehto. Aikani päätäni raavittuani totesin, että siedettävän turvallisia vaihtoehtoja oli tasan yksi. Sitten piti enää testata, oliko se käytännössä mahdollinen.
Tätä pitää hieman selittää, sillä luontoäiti oli varmasti ottanut vähintään seitinohuet päivä-Cerseit kyseistä paikkaa muotoillessaan: Aivan ison onkalon vieressä on nimittäin pienempi, ehkä metrin halkaisijaltaan ja alle kaksi syvyydeltään oleva hiidenkirnu, jonka on kovertanut keväisin veden pyörittämä kivenmurikka. Pohjalla ei kuitenkaan ole murikkaa, sillä lopulta murikka on kuluttanut muutaman sentin paksuiseen väliseinään aukon ja kolistellut vapauteen. Kiitos sille ja hyvää matkaa, sillä tämän täsmälleen pyöreän, sileäreunaisen oravankolon läpi on juuri ja juuri mahdollista tunkea hoikka kaksitoistavuotias. Ensin vain lasketaan lapset käsistä roikottaen kirnuun ja alapuolella sitten toinen aikuinen estää heitä rojahtamasta pää edellä rutakkoon. Ta-daa! Kukaan ei kuollut!
 |
| Hiidenkirnu ja oravankolo |
Kallioiden onkalot ovat älyttömän hienoja ja niissä olisi hauska seikkailla enemmänkin, JOS ei tarvitsisi jatkuvasti miettiä, saako stressaantuneen seurueen ehjänä pois etukäteen hehkuttamaltaan reitiltä. Syyllistymään ei onneksi ehtinyt ennen kuin jälkeenpäin, oli sen verran intensiivinen kokemus.
Viimein joenpohja käy leveäksi ja verrattain helppokulkuiseksi (vain isoja, pirunpeltomaisia lohkareita) ja pullauttaa kulkijat leirintäalueelle. Jälkiviisaana voisin sanoa, että ainakin omatoimiretkeilijän kannattaa lähteä tänne mieluummin ylä- kuin alavirtaan, sillä silloin takaisin kääntyminen on helpompaa. Sitäpaitsi ylöspäin kiipeäminen on helpompaan kuin alas. Aikuisten kesken kiipeillen olisin osannut nauttia enemmän ja kevätsateiden aikaan, canyoning-varusteilla tämä on varmasti oikein mukava perhereitti, mutta kuiviltaan ja keskenään lasten kanssa raja jännän ja vaarallisen välissä ylittyi reilusti.
Noin. Nyt voitte heitellä minua Huono Äiti -pisteillä, mutta tulipahan tehtyä.
Kanjoni numero 5/5 eli Cramassouri olikin sitten aikuisten retki, mutta siitä enemmän toisella kertaa.
T: Kiipeilevä Kulkuri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti