Le Toulourenc, valkoinen kanjoni

Katkennutkin karahka puhkeaa lehteen, kun paikka vain on tarpeeksi komea

Toulourenc on joki, joka virtailee paikoitellen kauniiden, valkoisten kalkkikivikallioiden läpi. Halusin ehdottomasti päästä tutkimaan sitä kesäisellä Ranskan matkallamme ja tungin sen puoliväkisin aikatauluun siirtymälle Régussesta Vallon Pont'd'Arcille. Seitsemänvuotias lähti mieluummin katsastamaan Avignonin paavinpalatsia mummon ja tädin kanssa, joten koukkasimme tekemään pienen jokikävelyn kolmestaan miehen ja 12-vuotiaan kesken. Koska tiet olivat pieniä ja kiharia, mutkaa tuli jonkin verran - mutta kannatti! Ihana paikka viettää lämmintä päivää patikoiden, kiipeillen ja pulikoiden. Sitäpaitsi ajoreitti on hauska ja maisemat Ranskan maaseudun tapaan viehättäviä.

Lähtöpiste eli sinikaiteinen silta ei näytä vielä kummoiselta

Faktat:

Sijainti: Etelä-Ranska, Bridge Toulourenc, 44°12'54.09"P   5°12'49.92"I
Ikäraja: Ei ikärajaa, mutta maasto on hankalaa ja vaatii kiipeilyä
Hinta: Ilmainen (omatoimikohde)
Kesto: vajaa 3h (meillä)
Mukaan: Kasteltavat lenkkarit, uimapuku, evästä ja juomavettä, aurinkovoidetta, kuiva vaatekerta autoon odottamaan

Löysimme paikan navigaattorin ja kartan avulla ilman suurempia kommelluksia. Ilmeisesti loiskuttelukelpoista reittiä olisi noin yhdeksän kilometrin verran, josta osa on tämän sillan ala- ja osa yläpuolella laakson varrella. Me suuntasimme tällä kertaa ylävirtaan. Koko reitin kulkeakseen kannattaisikin varmaan aloittaa seuraavalta sillalta alavirran suunnalta. Pitääpä käväistä tutkimassa sekin puoli, jos joskus vielä eksyn tuolle suunnalle!

Noin kilometri sillan eteläpuolella on pellonlaidassa parkkipaikka - ymmärrettävästi sillalle ei voi pysäköidä. Alueella ei ole minkäänlaisia vessoja eikä itse kanjonissa ole kovin montaa sopivaa puskaa, joten parkkipaikan viereisen metsikön tarjoamaa näkösuojaa kannattaa hyödyntää. Parkkipaikalta voi kävellä sillalle tietä pitkin, mutta yhtä hyvin tehdä kuten me ja hypätä jokeen jo tässä.

Vesi oli kesäkuun alkupuolella lähteideni mukaan "aika kylmää, joten kannattaa mennä hellepäivänä". Sää oli aurinkoinen mutta elohopea kipusi vain nipin napin yli 20-asteeseen. Hiukan hirvitti, että paleltuuko meiltä nilkat, mutta rohkeasti jokeen vain. Olo oli varsin suomalainen, kun totesimme veden olevan erinomaisen sopivasti uimalämmintä eli nahka-anturilla arvioiden ainakin 21-22-asteista. Hyvä hyvä!

Olin hiukan miettinyt, että viitsinkö kastella kenkiä vai menenkö paljain jaloin. Näin jälkiviisaana voin sanoa, että tukevat, kastumista sietävät vaellussandaalit tai lenkkarit ovat EHDOTTOMASTI tarpeen. Vaikka kivet ovat sileitä, niiden muotoon tottumattomat jalkapohjat kipeytyvät yllättävän nopeasti. Vaikka tykkään paljasjalkailla, vannon lämpimällä säällä rotkoillessa ja jokikävellessä pitäväpohjaisten sandaalien nimeen. Kylmemmässä vedessä umpikenkä on lämpimämpi. Tällä kertaa onneksi olin sen verran aikuinen, että olin lähtenyt niillä kengillä.

Ensimmäinen syvempi kohta tiesi paidalle lähtöä

Ensimmäisen kilometrin matkalla näimme useita muitakin patikoijia, mutta ei mitenkään tungokseen asti. Sen jälkeen väki harveni entisestään, ja saimme enimmäkseen pitää Valkoisen Kanjonin itsellämme. Aluksi kuljimme paidat ja shortsit päällä, lahkeiden kastumista vältellen. Melko nopeasti shortsit sullottiin kuitenkin reppuun, ja ensimmäisen syvemmän kohdan tullen paidat saivat tehdä niille seuraa.

Le Toulourencin vesi on kirkasta ja enimmäkseen matalaa. Alkumatkasta kahlailimme loivien rinteiden välillä korkeintaan pohkeen syvyisessä vedessä mukulakivipohjalla, joka on muuten helppokulkuisempi kuin voisi kuvitella. Ei siinä nyt juosta tee mieli, mutta kivet istuvat mukavan tiukasti toistensa lomassa eikä askeliaan tarvitse sen kummemmin varoa. Kevyt vastavirta ei pahemmin hidasta aikuisen kävelyä, mutta pikkukoululaisen tai sitä nuoremman tassu alkaisi varmaan painaa tavallista nopeammin. Pitemmällä rotkossa on muutama lyhyt kohta, joista aikuinen selviää kyllä kahlaamalla, mutta 140-senttisellä meni jo uimahommiksi.

 

Syvemmässä vedessä sai jo vähän miettiä mihin astui, ettei virta keikauttanut repunkantajaa uimasilleen

Ylempänä rotkon varrella vastaan tulee leikkimökin kokoisia murikoita. Varsinaista polkua ei ole, vaan etsimme kukin mieleisemme reitin niiden yli tai ympäri. Kalkkikivi on miellyttävän pitävää kengänpohjan alla, joten matkan lohkareosuudet olivat hauskaa loikkimista ja kipuamista.

Tasohyppelyä

Olimme suunnitelleet kävelevämme kanjoniosuuden yläpäähän ja palaavamme sitten rotkon oikeaa reunaa kulkevaa polkua takaisin sillalle. Aikaa oli kuitenkin kulunut jo reilusti puolitoista tuntia, eikä polkua näkynyt. Vastaan tuli perhe, joka osasi kertoa että polulle on vielä "jonkin matkaa". Tällä informaatiolla, hieman jo väsyneinä, päätimme luovuttaa ja kääntyä alavirtaan.

Olin aika pettynyt, koska saman reitin kulkeminen kahteen suuntaan on aina ollut minusta tylsää. Taas vaihteeksi tuli osoitettua, että olinpa ruhtinaallisesti väärässä, sillä tässä tapauksessa alavirtaan palaaminen oli erinomainen päätös: Myötävirta sai askeleen tuntumaan kevyeltä ja lohkareiden välissä virtaavia minivesiputouksien alapuolisiin syvänteisiin loiskahtelu osoittautui etenkin minun ja pojan mielestä parhaaksi viihteeksi aikoihin. Pääsimme jopa hyppimään syvänteeseen kelotukin päästä! Jos pitäisi valita ylä- tai alavirtaan kulkeminen, niin alavirtaan on selvästi hauskempaa.

Paluumatka taittui menomatkaa nopeammin: Sillalta laskettuna seikkailimme ylävirtaan reilun puolitoista tuntia, alavirtaan ehkä puoli tuntia vähemmän. Le Toulourencin tutkimisen jälkeen jaksoi varsin mainiosti istua taas pari tuntia autossa, etenkin, kun ostimme suoraan viljelijältä ison annoksen herkullisia mansikoita evääksi.

Molskis!

Tälläkin retkellä sattuma laati parhaat päätökset. Seitsemänvuotiaalle retki olisi varmaan ollut liian rankka (tai olisimme joutuneet kääntymään vielä aikaisemmin takaisin), joten suunnittelematon kolmen hengen kokoonpanomme toimi kuin suoli viimeviikkoisen katkarapumajoneesin jälkeen. Rotkon maisemat olivat sen verran vaihtelevia, että aiemmin takaisin kääntymällä olisi jäänyt hienoja paikkoja näkemättä. Paluumatka rinteessä polkua pitkin olisi ollut sekä rankempaa, kuumempaa että tylsempää, joten puolipakotettu käännöksemme takaisin oli nappi ratkaisu sekin. Olisi jäänyt koskipaikoissa temuaminenkin tekemättä, ja se jos mikä olisi ollut sääli.

Mitä enemmän näitä blogitekstejä kirjoittelen, sitä selvemmin huomaan, että reissussa pitäisi tajuta jättää enemmän sattuman varaan. Yleensä sillä tavalla tuntuu tulevan vähintään yhtä onnistuneita sattumuksia kuin suunnittelemalla. Tai ainakin mieleenpainuvampia. Jos vaan malttaisi, pitäisi ruveta testailemaan sellaista matkustustapaa, että katsoo jonkin hienon paikan, varaa ihan liikaa aikaa ja varusteita ja höhhäilee sitten matkalla ja kohteessa ympäriinsä oikein antaumuksella.

No. Siinäpä oli viimekesäisen Ranskan-matkamme kanjoni numero 3/5. (Verdon kanjonista on useampikin postaus: Rauhallisesta melontaretkestä lasten kanssa ja koskimelonnasta kumikajakeilla sekä vaelluksista Sentier Martelilla ja Sentier Imbutilla. Kanjoni numero kaksi oli Haute Jabron, jonka laskeuduimme köysien ja märkäpukujen kanssa) Jos aion käydä nämä läpi kronologisessa järjestyksessä, niin kanjoni numero nelonen tekisi melkein mieli jättää väliin. Se oli sellainen seikkailu, että menetän kyllä kaikki Hyvä Äiti pisteet, mitä olen vaivalla yrittänyt raapia kasaan...

P.S.  Muista ottaa Kiipeilevän Kulkurin päiväkirjan  tilaukseen, niin tulevat seikkailut eivät pääse livahtamaan ohi silmien! Aloittelen instatilinkin kanssa hiljalleen, joten ota kiipeilevakulkuri seurantaan sielläkin.