Sunnuntaipyöräilijä Provencessa: valmistautuminen

Seuraava lähtö kolkuttelee ovella reilun viikon kuluttua, tällä kertaa kohteena on eteläinen Ranska. Tämä reissu tulee olemaan kolmellakin tapaa erilainen kuin aiemmat: Ensinnäkin, lähdemme mieheni kanssa KAHDESTAAN ensimmäistä kertaa lasten syntymän jälkeen eli kahteentoista vuoteen. Siis miettikää, ilman lapsia! Vähän jännittää. Tulemmekohan me enää edes toimeen keskenämme ilman turvallisen rutinoitunutta perhearjen pyörittämistä? Se niin mukavasti pehmentää siinä parisuhteen välissä, vähän kuin painisi sumopuku päällä.

(Täytyy tunnustaa, että typotin ensin tuon viimeisen lauseen. "Panisi sumopuku päällä" kuulostaa kuitenkin koko lailla epätoivoisemmalta kuin meidän arkemme (ainakin nykyisin), joten korjasin sen ennen kuin syntyy suurempia väärinkäsityksiä. Tätä blogia kuitenkin lukee ainakin äitini, mahdollisesti myös appivanhemmat, joten parempi olla huolestuttamatta heitä turhaan.)

Toiseksi, tämä on ensimmäinen kerta kun otan oman polkupyörän mukaan. Pari kertaa olen vuokrannut (kerran Couch surfingin kautta, kerran liikkeestä), mutta oman rahtaaminen lentokoneella on ollut liian kinkkiseltä kuulostavaa homma. Tällä kertaa on kuitenkin tarkoitus pyöräillä melkein täysi viikko ja koska kelvollisen fillarin vuokra on reippaasti enemmän kuin halvimpien autojen, päätimme ottaa omat.

Sivuhuomiona, tämä kyllä jaksaa hämmästyttää: Miten on mahdollista, että perushyvän polkupyörän, jonka hankintakustannukset ovat kymmenesosa halvastakin autosta, huolto ja varaosat halvempia ja säilytystilan tarve olematon, vuokra on kovempi kuin auton? Maailmassa on virhe, mihin voin valittaa?

Kolmas uusi asia ei oikeastaan liity matkaan vaan tähän blogiin. En ole aiemmin kirjoittanut reissusta matkapäiväkirjahenkisesti (paitsi koko lapsuuteni ja nuoruuteni omiin vihkoihin), joten ajattelin kokeilla sitäkin. Seuraavien parin viikon aikana tänne tupsahtaa ainakin pari päivitystä tien päältä - jos löydän sekä wifin että viitseliäisyyttä kirjoittaa.

"Entäs se polkupyörän kuljettaminen lentokoneessa?" kysyy joku sopivilla hakusanoilla blogiin eksynyt. Maltahan. Katsos, kun tämä on vasta matkaanvalmistautumiskirjoitus, niin en tiedä vielä. Mutta minäpä kerron mitä suunnitelemme nyt, ja sitten tuonnempana paljastan miten kävi.  Loppuosa postauksesta koskee vain pyöriä, joten kuulumisista kiinnostuneet voivat skipata jos pyöräasiat eivät napostele.

Näillä pitäisi saada pyörä ajokuntoon Nizzassa

Molempien pyöriin vaihdettiin uudet satulat jo helmikuussa, että ehdimme testailla niitä. Hyvä niin - itse päädyin vaihtamaan vielä toiseen huollon yhteydessä. Onneksi oli kuukauden palautusoikeus. Tämä vaihto siis ei johtunut varsinaisesti matkasta vaan ihan vaan huonoista satuloista.

Varasimme pyörille huollon hyvissä ajoin. Ne kävivät tarkastettavana ja vuosihuollossa tällä viikolla eli pari viikkoa ennen lähtöä. Ajatus oli, että mahdolliset varaosien tilaamiset eivät romuta aikataulua ja ehdimme koe- ja sisäänajaa uusia ratkaisuja hieman. Ja jälleen, hyvä että huollatettiin: Omassa fillarissani oli useampikin osa vaihtoa vailla. Voimansiirron uusiminen oli tiedossa, mutta polkimien navat olivat kuulemma myös siinä pisteessä, että olisivat voineet pudota tielle, enkä takuulla olisi osannut itse huoma sitä kotihuollossa.

Eri lentoyhtiöillä ja ilmeisesti myös lentokentillä on vaihtelevia polkupyöräpolitiikkoja. Jotkut vaativat kovan pyörälaukun, johon fillari pakataan osittain purettuna, toisille kelpaa köykäisempi ratkaisu. Valitsimme vaihtoehdon b hajoamisriskistä huolimatta, koska pyörälaukun vuokraaminen, pyörien purkaminen ja uudelleenkasaaminen sekä pyörälaukun säilytyksen maksaminen Nizzassa kuulosti kohtuuttomalta urakalta.

Teemme siis vain pakollisen: Siihen kuuluu internetin ihmemaailmasta metsästämäni, hajanaisen ja epävarman tiedon perusteella

• kumien tyhjennys, poksahtavat muuten paineenvaihtelun takia
• ohjaustangon kääntäminen rungon suuntaiseksi ettei se takerru tilanjakajaverkkoihin ja matkatavaroihin ja vie kallisarvoista tilaa ruumassa
• polkimet irti samasta syystä
• satula alas
• pahvia/kuplamuovia kaikkien törröttävien ja/tai särkyvien osien peitoksi, eli ainakin pakka, vaihtaja ja jarrukahvat  pitää suojata. Ehkä myös navat ja levyjarrut.

Jos jotain unohtui, niin laittakaa nyt hyvät ihmiset viestiä! Saisin tiedon mieluummin etukäteen enkä vasta lentokentällä. Päivitän vaikka kommenttikenttään, jos tulee myöhemmin lisättävää.

Pyörää ei saa laittaa lukkoon. Se kuulemma työnnetään ruumaan, pyörivätpä renkaat tai eivät. Jos haluaa pitää pinnat suorassa, renkaiden on siis syytä päästä liikkumaan vapaasti. Sitten vaan mennään lentokentälle erittäin hyvissä ajoin (koska pyörän luovutus on kuulemma hidasta ja eri paikassa kuin muu check in) ja pidetään sormet ja varpaat ristissä ettei mitään kovin tärkeää hajoa.

Testasin tänään pyörän laittamista lentokuntoon ja samalla uutta käsipumppua. Oman pyöräni kanssa pärjää kahdella kuusiokoloavaimella, pumpulla ja jakoavaimella - tai pärjäisi, jos huolto ei olisi vääntänyt uusia polkimiani niin tiukkaan, etten saa toista irti lyhytvartisella jakarilla. Tässä se taas nähdään, että testikierros kannattaa. Pitää käydä huomenna huoltoliikkeessä näyttämässä polkimelle vähän pitempivartista jakoavainta.

Lisäksi pakkaamme mukaan pikkupurkin öljyä, sisäkumin ja työkalun sen vaihtamiseen sekä mahdollisesti varaketjun ja ketjutyökalun. Itse pidän ketjunvaihtovälineiden tarvetta epätodennäköisenä, mutta isot pojat sanovat, että se on ihan pakollinen. Katsotaan onko sille tilaa. Paikkausvehkeitä en ota mukaan, koska kumien paikkaus taitamattomana on kiinalaista kidutusta. Helpompaa on vain vaihtaa kokonaan uusi.

Näillä mietteillä siis kohti lähtöä. Lupaan, etten kirjoita enempää ennen kuin pääsen liikkeelle!

Jälkipäivitys: Nyt kotiin palattuani voin sanoa, että työkalupakkimme oli aivan passeli tälle reissulle. Napojen ja jarrukahvojen suojaaminen ennen lentoa riitti Helsingistä Norwegianilla lähtiessä ja oli helpointa pahvilla ja jesarilla. Pyörät tulivat hyvässä kunnossa perille, joskin hydraulisten jarrujen palautuminen täyteen toimintakuntoon vei hetken. Nizzassa kotiin lähtiessä lentokenttähenkilökunta sen sijaan vaati koko pyörän pakkaamista. Glädääminen eli muoviin kietominen lentokentän glädäyspisteellä riitti, mutta vei tuhottomasti aikaa, oli hankalaa ja maksoi monta rahaa. Lisäksi turvatarkastus päätti, että jakoavainta ja polkimia ei saa kuljettaa käsimatkatavaroissa. Käsittämätöntä simputusta... Ehkä ajatus oli, että olisimme purkaneet lentokoneen lennon aikana? Vieraalla kentällä kannattaa siis varata reilusti aikaa, 2h riitti meillä vain nipin napin.

Yksin, kaksin vai porukalla?

Ilo on polku, jota en ole ennen kulkenut. Tämä polku on Walesissa, Brecon beaconsin kansallispuistossa.

Matkajalka vipattaa ja kohdekin olisi mielessä, mutta millähän porukalla sitä lähtisi? Huomaan tämän kysymyksen olevan vuosi vuodelta keskeisempi. Kun lapset alkavat olla kouluikäisiä, vaihtoehtoja on jo aika laajasti. Olen tullut vuosien varrella testanneeksi monenlaisia kokoonpanoja ja (yllätys yllätys) kaikissa on puolensa, mutta yksin kulkemisessa on jotain ainutlaatuista.


Yksin kulkemisen rytmi

Yksin matkustamisella on aivan erityinen paikka sydämessäni. On varpaat kihartavan vapauttavaa olla irti kaikista arkirutiineista, velvollisuuksista ja kompromissien tekemisestä. Rakastan sitä tunnetta, että voin mennä tai olla menemättä mihin suuntaan ikinä haluan, keneltäkään kysymättä ja kenenkään muun tarpeita huomioimatta.

Ryhmänä matkustaessa matkassa on usein melko ennustettava tahti: Herätään aamulla, syödään, tutkitaan nähtävyyksiä, syödään, oleskellaan, syödään, nukutaan. Yksin matkustaessa matkan rytmi muuttuu olennaisesti, vähän kuin vaihtaisi askelluksen marssista argentiinalaiseen tangoon: Välillä se viipyilee, välillä etenee pikavauhtia, aivan sen mukaan miten itse haluan.

Esimerkki: Kuopustani odottaessani kävin harhailemassa Walesissa Brecon Beaconsin kansallispuistossa. Olin suunnitellut vaeltavani pari päivää ja osallistuvani sitten paikalliseen keskiaikatapahtumaan. Heti alkuvaelluksesta pysähdyin pitkäksi aikaa kiipeilemään mahtavalla kalliolla. Kuljin rauhassa, pysähtelin valokuvaamaan ja syömään eväitä vesiputouksien äärelle niin pitkäksi aikaa kuin huvitti. Koska alkuraskaus väsytti vietävästi, vietin ensimmäisenä yönä riippumatossani 14 tuntia. Ei ollut kiire mihinkään, vaan saatoin torkkua siinä tammenoksassa keinumassa koko aamupäivän. Seuraavana päivänä totesin, että en jaksakaan vaeltaa pitempään, joten kurvasin muitta mutkitta lähimmälle tielle ja liftasin kaupunkiin jättäen väliin koko keskiaikatapahtuman. Jos mukana olisi ollut muita, joku olisi joutunut tekemään aika monia kompromisseja.

Tammen oksilla uinahdin kellon ympäri

Esimerkkejä on muitakin. Roomassa törmäsin pyörävuokraamoa haeskellessani vahingossa Colosseumiin, mutta ohitin sen kokonaan koska sillä hetkellä ei vaan kiinnostanut. Porukalla en olisi kehdannut, tai ainakin siitä olisi tullut sanomista.

Montenegrossa käytin kaksi tuntia yrittäessäni päästä piikkipusikon läpi ihanalle hiekkarannalle (en onnistunut, mutta juutuin kiinni, hukkasin aurinkolasini ja sain pariksi viikoksi kattavat arpitatuoinnit kaikkiin raajoihin.) Mahtava kokemus, mutta seuralaiset tuskin olisivat tästä innostuneet.

Tämän lähemmäs unelmarantaa en päässyt

Samalla Montenegron-reissulla päätin yhtenä päivänä pyöräillä ihan koko päivän, aamusta iltaan, lukuunottamatta parin tunnin minivaellusta puolimatkassa. Ei tarvinnut miettiä haluaako matkaseura syödä päivän aikana muutakin kuin pähkinöitä ja keittämätöntä makaronia, vaan sai paahtaa rauhassa menemään maapähkinä huulessa.

Marmoressa Italiassa sain linnoittautua ihan keskenäni koko illaksi ravintolan nurkkapöytään viinin ja tapas-annoksen kanssa lukemaan hyvää kirjaa. Ah!

Näitä esimerkkejä tilanteista, jossa seura olisi ollut enemmän haitaksi kuin hyödyksi riittäisi enemmänkin, mutta saitte varmaan kiinni mitä yritän sanoa?




Kaikki ne keskustelut, jotka olisivat jääneet käymättä 

Yksin matkustaessa tulee ruvettua paljon herkemmin juttusille paikallisten ja muiden matkailijoiden kanssa. Myös päinvastoin - paikalliset tulevat selvästi herkemmin juttelemaan yksin matkustavalle kuin seurueelle. En tiedä johtuuko se heistä vai minusta. Voihan olla, että yksin kulkiessani otan enemmän katsekontaktia ja hymyilen vieraille. Omalla porukalla tulee kenties keskityttyä enemmän toisiimme.

Yksin matkustamisen rytmi mahdollistaa myös sen, että satunnaisiin kohtaamisiin on helpompi tarttua. Kun ei ole sopinut menevänsä minnekään, on helppo pysähtyä ja rupatella. Kielipuoli keskustelu kissansa hukanneen mummon kanssa jäi mieleen paljon paremmin kuin vaikkapa se Colosseum, samoin valkohapsinen taidehistorian professori, joka tarjosi minulle opastetun pistäytymisen Narnin keskusaukion keskiaikaiselle suihkulähteelle ja sen alaiseen kammioon. Hän olisi kutsunut minut syömäänkin kotiinsa... harmittaa vieläkin, että maantien imu vei siinä kohti voiton.

Montenegrolainen pääsiäismuna

Erityisen mieleenpainuva oli junamatka Montenegrossa. Istuin samaan loosiin kahden miehen kanssa. Toinen heistä alkoi sitten rupatella ja kysellä mistä olen. Kävi ilmi, että hän on verisuonikirurgi ja minä kätilö. Keskustelimme pitkät pätkät Montenegron terveydenhuollon tilasta ja kun tuli aika nousta asemalle, sain lahjaksi hänen äitinsä käsin värjäämän pääsiäismunan. Miten hieno matkamuisto!



Onko kaikki seura pahasta?

Minun oli oikeastaan tarkoitus pohdiskella eri kokoonpanoilla matkustamisen etuja ja haittoja, mutta tästä tulikin tribuutti Kiipeilevän Kulkurin soolouralle. Kirjoittaminen on näköjään vähän kuin soolomatkailua: Koskaan ei tiedä mihin päätyy.

Minun ongelmanihan on se, että aika harvassa seurassa osaan lakata miettimästä onko kaikilla mukavaa ja ovatko kaikki saaneet äänensä kuuluviin ohjelmaa ja aikatauluja valittaessa. Koska olen yleensä se, joka on hahmotellut ison osan ohjelmasta (koska minulla on tapana kaivautua kymmeniksi tunneiksi pää edellä internetiin  mahdollisia reittejä, nähtävyyksiä ja muita yksityiskohtia etsimään), koen olevani vastuussa kaikkien viihtymisestä. Oma valintani, tiedän. Teen töitä oppiakseni siitä tavasta eroon.

Yksin kaktuksetkin olisivat olleet tylsempiä

Tosiasiassahan seurassa matkailu on myös mitä nautinnollisinta. Yhdessä tekeminen ja näkeminen mahdollistaa eri tavalla ääneen ihmettelyn ja syventää siten kokemusta. Sitäpaitsi yksin ravintolassa istuminen on hauskaa vain tiettyyn rajaan asti.

Seurassa voi myös tehdä asioita, joita yksin ei olisi turvallista tehdä. Pitempien matkojen uiminen ja sukeltelu erikoisemmissa paikoissa on yksi sellainen, samoin iltaisin ulkona liikkuminen harmillisen monessa kaupungissa. Muutenkin matkaseura on arvossaan erityisesti iltaisin: Leirissä tai majapaikassa on rattoisaa jutella enemmän ja vähemmän syvällisiä ja kertailla päivän tapahtumia.

Ja mikä tärkeintä: Saan kamalia vieroitusoireita, jos joudun olemaan monta päivää ilman yhtään halausta.

Se pieni ero: Mikä Meksikossa on erilaista?

Kamalasti tehnyt mieli kirjoittaa blogia jo pari kuukautta, mutta kun en ole käynyt missään Tamperetta kauempana! Välähdyksenomaisesti minulle kuitenkin selvisi, että koska tämä on minun blogini, saan kirjoittaa ihan mitä haluan ja milloin haluan. Ha-haa!

Herkesinpä tässä muistelemaan Meksikon-matkaamme. Minulle yksi olennainen pois kotimaasta vetävä tekijä on uutuuden ja vierauden kokemus. Meksiko on niin kaukana sekä maantieteellisesti että kulttuurillisesti, että eron kyllä huomaa jo parin viikon turistipyörähdykselläkin. Tässäpä siis listattuna Jukatanin niemimaalta muutamia arkipäiväisiä pikkuasioita, jotka näyttäytyivät turistille erilaisina kuin Suomessa:

Kosteus kaikkialla!

Tropiikin ihanuus ja kamaluus on ilmankosteus. Hengittäminen on helppoa ja lenkillä juoksu kulkee mukavasti, mutta jos kuvittelet nyrkkipyykkääväsi näppärästi matkalla, niin varaa reilusti aikaa pyykkien kuivaukseen - ja varaudu siihen, että täysin kuivaa ei välttämättä tule ilman kuivausrumpua, jos aurinko ei paista. Sama koskee tietysti myös pyyhkeitä ja uimapukuja. Helmikuussa meille osui paljon puolipilvisiä, miellyttävästi vähän päälle +20-asteisia päiviä jotka olivat erinomaisia ulkoiluun ja liikkumiseen, mutta huonoja pyykin narukuivatteluun.

 
Cat calling ja klubikulttuuri

Ajattelin, että olen jo liian vanha huudeltavaksi kun se on Suomessa ollut niin satunnaista (lähinnä teininä, ja ilmeisesti lapset ovat suojanneet aikuisena aika hyvin enimmiltä...), mutta olenkin vain ollut väärässä maassa. Meksikossa porukalla liikkuessa ei mitään, mutta annappa kun kävelin yksin kaksi korttelia Valladolidin keskuspuiston poikki pizzoja hakemaan! Useampi ehti vislailemaan ja huutelemaan sillä matkalla. Samoin tuijottelijoita ja joku perään huutelija löytyi Tulumista, kun kävin yksin aamulenkillä. Seuraan tunkemista, törkeyksiä tai vastaava en kuitenkaan kohdannut, mutta ei kyllä tehnyt mieli lähteä etenkään hämärällä yksin pois liikennöidymmiltä kaduilta.

Yökerhossa oli helppo olla (sen ainoan kerran kun käytiin) ainakin kun oli oman porukan miehiä mukana. Eksyimme johonkin todella hämärään paikalliseen mestaan, jossa olimme takuulla ainoat turistit. Paikallisista löytyi tanssiseuraa ja kyseinen seura käyttäytyi äärimmäisen kohteliaasti - ilmeisesti latinoiden lipevyys ei ole pelkkä myytti, ja oli kyllä paljon miellyttävämpää kuin satunnainen tanssiseura Suomessa. Se ilta oli varsin hauska, tanssin sekä parin miehen että prostituoidun kanssa. Tarkemmin ajatellen saatoin olla paikan ainoa nainen, joka ei ollut töissä... No, kokemus sekin, En sitten tiedä millaista olisi ollut tyttöporukalla.

Todella hämärä klubi La Fragua de los Delphines Valladolidissa. Tarjolla oli elävää musiikkia, drag-viihdettä ja halpaa tequilaa.

Kunnon salsabileet jäivät (harmi kyllä) kokematta. Cozumelilla kävimme pikaisesti pyörähtelemässä  turisteille tarkoitetussa salsaillassa eräällä klubilla. Siellä oli opetusta ja sen jälkeen vapaata tanssia, mutta ne karkelot jäivät lastenhoidollisista syistä lyhyeksi ja muutenkin setti oli selvästi nimenomaan ulkomaalaisille suunnattu. Baarissa alkoholinkulutus näytti olevan selvästi maltillisempaa kuin Suomessa ja aika monessa kädessä näkyi kivennäisvettä tai limsaa.

Seis-kauppiaat

 Mitäpä ajattelisit, jos eteesi tielle tulee seisomaan mies kämmen kohotettuna?  Ensimmäisenä tuli mieleen, että kyseessä on joku virkavallan tai asuinalueen vartijoiden tarkastus tai vastaava, kun noin ajoneuvoja pysäyttelevät. Aika nopeasti selvisi, että tämä on kauppiaiden käyttämä lähestymistapa. Rasittavaa. Muuten kauppiaat eivät olleet erityisen päällekäyviä.

Pöntöt ja suihkut

Vesikalusteiden kehno taso jaksaa yllättää aina kun poistutaan melkein mihin tahansa pohjoismaiden ulkopuolelle. Meksiko ei ole poikkeus: Pöntöt vetävät kehnosti, ja sitkeimmät pökäleet saattavat viihtyä pöntössä hyvinkin pitkään. Putket myös tukkiutuvat helposti, eli vessapaperi laitetaan roskiin eikä viemäriin. Monissa turistipaikoissa tästä on selkeä ilmoitus huoneessa, mutta air-bnb:ssä ei välttämättä. Suihkuissa vedenpaine on mitä on ja lämpötilan säätö samoin. Matkamme neljässä majapaikassa tuli vastaan hyvin monentasoista viritystä pohjoismaisen tasoisesta kehnoon.


Hidastetöyssyt

 Voi pojat. Ilmeisesti täkäläisiin eivät nopeusrajoitukset pure, joten teille on laitettu murhaavia ylläritöyssyjä. Niistä ei pahemmin varoitella kyltein tai maalauksin, joten tietä saa tihrustaa silmä kovana. Ei kannata erehtyä luulemaan, että töyssyjen kohdalla sopiva ajonopeus olisi nopeusrajoituksessa mainittu. Nopeuden sai tiputtaa suosiolla alle kahdenkympin jos haluaa pitää hampaat suussa ja renkaat ehjinä.

Hiekkateillä ei sentään tarvinnut miettiä hidasteita

Oli kyllä hyvä reissu! Seuraavat kaksi onkin jo suunnitteilla (Etelä-Ranska ja Etelä-Ranska... Juu, innostuin hiukan), joten pysykää kuulolla.

P.S: Lisäilkää ihmeessä omia kokemuksianne Meksikon-kulttuurishokeistanne kommentteihin!