Yksin, kaksin vai porukalla?

Ilo on polku, jota en ole ennen kulkenut. Tämä polku on Walesissa, Brecon beaconsin kansallispuistossa.

Matkajalka vipattaa ja kohdekin olisi mielessä, mutta millähän porukalla sitä lähtisi? Huomaan tämän kysymyksen olevan vuosi vuodelta keskeisempi. Kun lapset alkavat olla kouluikäisiä, vaihtoehtoja on jo aika laajasti. Olen tullut vuosien varrella testanneeksi monenlaisia kokoonpanoja ja (yllätys yllätys) kaikissa on puolensa, mutta yksin kulkemisessa on jotain ainutlaatuista.


Yksin kulkemisen rytmi

Yksin matkustamisella on aivan erityinen paikka sydämessäni. On varpaat kihartavan vapauttavaa olla irti kaikista arkirutiineista, velvollisuuksista ja kompromissien tekemisestä. Rakastan sitä tunnetta, että voin mennä tai olla menemättä mihin suuntaan ikinä haluan, keneltäkään kysymättä ja kenenkään muun tarpeita huomioimatta.

Ryhmänä matkustaessa matkassa on usein melko ennustettava tahti: Herätään aamulla, syödään, tutkitaan nähtävyyksiä, syödään, oleskellaan, syödään, nukutaan. Yksin matkustaessa matkan rytmi muuttuu olennaisesti, vähän kuin vaihtaisi askelluksen marssista argentiinalaiseen tangoon: Välillä se viipyilee, välillä etenee pikavauhtia, aivan sen mukaan miten itse haluan.

Esimerkki: Kuopustani odottaessani kävin harhailemassa Walesissa Brecon Beaconsin kansallispuistossa. Olin suunnitellut vaeltavani pari päivää ja osallistuvani sitten paikalliseen keskiaikatapahtumaan. Heti alkuvaelluksesta pysähdyin pitkäksi aikaa kiipeilemään mahtavalla kalliolla. Kuljin rauhassa, pysähtelin valokuvaamaan ja syömään eväitä vesiputouksien äärelle niin pitkäksi aikaa kuin huvitti. Koska alkuraskaus väsytti vietävästi, vietin ensimmäisenä yönä riippumatossani 14 tuntia. Ei ollut kiire mihinkään, vaan saatoin torkkua siinä tammenoksassa keinumassa koko aamupäivän. Seuraavana päivänä totesin, että en jaksakaan vaeltaa pitempään, joten kurvasin muitta mutkitta lähimmälle tielle ja liftasin kaupunkiin jättäen väliin koko keskiaikatapahtuman. Jos mukana olisi ollut muita, joku olisi joutunut tekemään aika monia kompromisseja.

Tammen oksilla uinahdin kellon ympäri

Esimerkkejä on muitakin. Roomassa törmäsin pyörävuokraamoa haeskellessani vahingossa Colosseumiin, mutta ohitin sen kokonaan koska sillä hetkellä ei vaan kiinnostanut. Porukalla en olisi kehdannut, tai ainakin siitä olisi tullut sanomista.

Montenegrossa käytin kaksi tuntia yrittäessäni päästä piikkipusikon läpi ihanalle hiekkarannalle (en onnistunut, mutta juutuin kiinni, hukkasin aurinkolasini ja sain pariksi viikoksi kattavat arpitatuoinnit kaikkiin raajoihin.) Mahtava kokemus, mutta seuralaiset tuskin olisivat tästä innostuneet.

Tämän lähemmäs unelmarantaa en päässyt

Samalla Montenegron-reissulla päätin yhtenä päivänä pyöräillä ihan koko päivän, aamusta iltaan, lukuunottamatta parin tunnin minivaellusta puolimatkassa. Ei tarvinnut miettiä haluaako matkaseura syödä päivän aikana muutakin kuin pähkinöitä ja keittämätöntä makaronia, vaan sai paahtaa rauhassa menemään maapähkinä huulessa.

Marmoressa Italiassa sain linnoittautua ihan keskenäni koko illaksi ravintolan nurkkapöytään viinin ja tapas-annoksen kanssa lukemaan hyvää kirjaa. Ah!

Näitä esimerkkejä tilanteista, jossa seura olisi ollut enemmän haitaksi kuin hyödyksi riittäisi enemmänkin, mutta saitte varmaan kiinni mitä yritän sanoa?




Kaikki ne keskustelut, jotka olisivat jääneet käymättä 

Yksin matkustaessa tulee ruvettua paljon herkemmin juttusille paikallisten ja muiden matkailijoiden kanssa. Myös päinvastoin - paikalliset tulevat selvästi herkemmin juttelemaan yksin matkustavalle kuin seurueelle. En tiedä johtuuko se heistä vai minusta. Voihan olla, että yksin kulkiessani otan enemmän katsekontaktia ja hymyilen vieraille. Omalla porukalla tulee kenties keskityttyä enemmän toisiimme.

Yksin matkustamisen rytmi mahdollistaa myös sen, että satunnaisiin kohtaamisiin on helpompi tarttua. Kun ei ole sopinut menevänsä minnekään, on helppo pysähtyä ja rupatella. Kielipuoli keskustelu kissansa hukanneen mummon kanssa jäi mieleen paljon paremmin kuin vaikkapa se Colosseum, samoin valkohapsinen taidehistorian professori, joka tarjosi minulle opastetun pistäytymisen Narnin keskusaukion keskiaikaiselle suihkulähteelle ja sen alaiseen kammioon. Hän olisi kutsunut minut syömäänkin kotiinsa... harmittaa vieläkin, että maantien imu vei siinä kohti voiton.

Montenegrolainen pääsiäismuna

Erityisen mieleenpainuva oli junamatka Montenegrossa. Istuin samaan loosiin kahden miehen kanssa. Toinen heistä alkoi sitten rupatella ja kysellä mistä olen. Kävi ilmi, että hän on verisuonikirurgi ja minä kätilö. Keskustelimme pitkät pätkät Montenegron terveydenhuollon tilasta ja kun tuli aika nousta asemalle, sain lahjaksi hänen äitinsä käsin värjäämän pääsiäismunan. Miten hieno matkamuisto!



Onko kaikki seura pahasta?

Minun oli oikeastaan tarkoitus pohdiskella eri kokoonpanoilla matkustamisen etuja ja haittoja, mutta tästä tulikin tribuutti Kiipeilevän Kulkurin soolouralle. Kirjoittaminen on näköjään vähän kuin soolomatkailua: Koskaan ei tiedä mihin päätyy.

Minun ongelmanihan on se, että aika harvassa seurassa osaan lakata miettimästä onko kaikilla mukavaa ja ovatko kaikki saaneet äänensä kuuluviin ohjelmaa ja aikatauluja valittaessa. Koska olen yleensä se, joka on hahmotellut ison osan ohjelmasta (koska minulla on tapana kaivautua kymmeniksi tunneiksi pää edellä internetiin  mahdollisia reittejä, nähtävyyksiä ja muita yksityiskohtia etsimään), koen olevani vastuussa kaikkien viihtymisestä. Oma valintani, tiedän. Teen töitä oppiakseni siitä tavasta eroon.

Yksin kaktuksetkin olisivat olleet tylsempiä

Tosiasiassahan seurassa matkailu on myös mitä nautinnollisinta. Yhdessä tekeminen ja näkeminen mahdollistaa eri tavalla ääneen ihmettelyn ja syventää siten kokemusta. Sitäpaitsi yksin ravintolassa istuminen on hauskaa vain tiettyyn rajaan asti.

Seurassa voi myös tehdä asioita, joita yksin ei olisi turvallista tehdä. Pitempien matkojen uiminen ja sukeltelu erikoisemmissa paikoissa on yksi sellainen, samoin iltaisin ulkona liikkuminen harmillisen monessa kaupungissa. Muutenkin matkaseura on arvossaan erityisesti iltaisin: Leirissä tai majapaikassa on rattoisaa jutella enemmän ja vähemmän syvällisiä ja kertailla päivän tapahtumia.

Ja mikä tärkeintä: Saan kamalia vieroitusoireita, jos joudun olemaan monta päivää ilman yhtään halausta.